Karaten opettelu alkaa auton pesemisestä. Film Februaryn päätteeksi jaamme liudan muitakin opetuksia elokuvista.
Kuka sanoi, että elokuvat olisivat pelkkää ajanhukkaa? Niistähän voi oppia vaikka mitä.
Film Februaryn päätteeksi listataan asioita, joita elokuvat ovat opettaneet meille. Luvassa ei ole suuria elämänviisauksia tai kuluneita kliseitä – ei onnen tavoittelua tai luotisateessa haavoittumattomia sankareita, vaan kunnon konkretiaa. Toinen asia sitten, onko opeista mitään hyötyä arjessa.
Mutta tässä siis kymmenen opetusta, jotka elokuvan maailma on meille tarjonnut. Varoituksen sana: mukana voi olla spoilereita.
10. Amerikkalaiset eivät tiedä yhtään mitään suklaarasioista
“Elämä on kuin suklaarasia“, opettaa Forrest Gumpin äiti. “Et koskaan tiedä, mitä saat”. Joko rouva Gump on siis lukutaidoton tai hyvin, hyvin kokeilunhaluinen. Kaikissa konvehtilaatikoissa kun tapaa olla valikoimasta kertovia kuvia tai tekstiä, mutta ehkä rouva ostaa aina eri paketin, eikä siksi pysy kärryillä herkkulootien sisällöistä.
Dinosauruksista hurjimman, hirmuliskojen mahtavimman metsästäjän Tyrannosaurus Rexin havaintokyky perustuu hyvin loogisesti liikkeeseen. Voit olla vain senttien päässä dinomaailman isoimmasta badassistä, haista herkulliseltä hieltä ja ehkä jutellakin kaverisi kanssa, mutta tämä ei huomaa sinua, jos vain olet hievahtamatta.
Näin meille opettaa Jurassic Park – joskin varsin tehokkaasti trilogian ykkösosassa todeksi osoitettu teoria torpataan jatkotarinassa Kadonnut Maailma, jossa havaintokyky perustuukin hajuaistiin.
8. Käymälöitä sanotaan “Johneiksi” kuninkaallisista syistä
Jenkkien ja brittien vessasta käyttämä lempinimi “John” kummastutti siihen asti, kunnes näin Mel Brooksin kreisikomedian Sankarit sukkahousuissa.
Nimike juontuu ristiretkien aikaan, jolloin kotiin palaava kuningas Rikhard saa tietää prinssi Johnin suunnitelleen vallankaappausta. Rangaistuksena tästä kuningas asettaa määräyksen vessojen uudelleennimeämisestä: “Due to the foul stench the prince has left over the kingdom, all the toilets are to be called “Johns.” OK, tarina ei taida olla totta, mutta kuninkaalliset syntyperät kylläkin pitävät kutinsa: huussin lempinimi tulee nimittäin erään brittikuningattaren kummipojalta.
7. QP on ranskaksi “Royale With Cheese”
Sen lisäksi, että Pulp Fiction tarjoaa raamatullisia oppeja ja tanssitunteja, voi leffasta napata muutamia matkailuvinkkejä. Vincent Vegan luonnehtimana Amsterdam tuntuu olevan erityisen “happening”. Ranskassa McDonald’sistakin saa olutta, muttei kannata yrittää tilata Quarter Pounder -hampurilaista. Koska metrijärjestelmä.
Heitetäänpä samaan syssyyn toinen kieliopillinen knoppi: Karate tarkoittaa “tyhjää kättä”. Kiitos tästä triviasta Karate KidinMr. Miyagille.
Jatketaan toisella Tarantino-opilla. Historiankirjat ovat valehdelleet meille jo kymmeniä vuosia: natsidiktaattori Adolf Hitler ei tehnytkään joukkojensa häviön väistämättömyyden johdosta itsemurhaa bunkkerissaan, vaan joutui salamurhan kohteeksi elokuvanäytöksen päätteeksi.
Highlander 2 on aikamoista tuubaa, mutta Sean Conneryn esittämä vanha soturi Ramirez jakaa suuria viisauksia nuorelle kanssamatkustajattarelle lentokoneessa: “Virginia, all of the most beautiful women had dark hair. Helen of Troy, Cleopatra, Nefertiti, Joan of Arc to name a few. In fact, it’s well known that these dark haired ladies… like to sit on men’s faces.”
Tämä oppi pääsee listalle lähinnä törkyisyytensä ansiosta – on ihailtavaa, miten hyvänä flirttinä moinen irstaus toimii elokuvassa.
4. Näin selviät lentopahoinvoinnista
Lentopahoinvoinnista pääsee eroon astelemalla kokolattiamatolla paljain jaloin ja kipristelemällä varpaita “nyrkkiin”. Näin meille Die Hardissa opetti John McClanen vierustoveri lennolla Losiin. Vaikkemme tiedä miehen nimeä, voimme luottaa hänen neuvoonsa: onhan hänellä jo 9 vuoden kokemus aiheesta.
Sekä Pretty Woman että Titanic opettavat “fine diningin” etikettiä. Illallisella, jolla pöydässä on useammat aterimet, aloitetaan aina uloimmilla haarukoilla ja veitsillä ja jatketaan aterinrivi kerrallaan ruokalajin mukaan. Tämä taitaa olla ainoa listan vinkki, joka on oikeasti osoittautunut hyödylliseksi – siksi näin korkea sijoitus.
Chuck Berryllä on Paluu Tulevaisuuteen -elokuvan mukaan ollut täydellinen sävelkorva. Serkku Marvin soittaa, että “kuunteles tätä soundia“, pitää luuria ylhäällä ja antaa erään lyhyenlännän kitaristin revitellä jotain Johnny B. Goode -nimistä kipaletta puhelimeen. Chuck siitä nappaa harvinaisen tarkasti megahitin ainekset itselleen, vaikkei edes kuule biisiä alusta asti.
1. “Bros before hos”
Spede-elokuvat ovat täynnä huikeita reploja, joita tulee siteerattua jatkuvasti. Paljon on myös opittu ystävyydestä ja vastakkaisesta sukupuolesta.
Uuno Turhapuron mukaan naiset alkavat väistämättä rupsahdella 30 vuotta täytettyään ja insinööri Sörsselssönin mukaan on helpompi saada uusi puoliso kuin hyvä kaveri. Pikkupoikien mukaan seksi on lehti täynnä niin köyhiä naisia, ettei heillä ole varaa vaatteisiin.
Usein saamme muistutuksen siitä, että miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä. Kun Uuno harkitsee liittoa nykyisen vaimonsa siskon kanssa, mutta pelkää sen olevan sukurutsausta, Härski ja Sörsselssön rauhoittelevat: “Kyllä vaimon siskon kanssa voi mennä naimisiin. Joskus on jopa pakkokin.“
Film February 2014 kiittää lukijoita!
Elokuvat ovat ehtymätön oppien aitta, joten ehkä joskus pitää jakaa vielä lisää knoppeja ja viisauksia. Mikäli jäit sitä odotellessa vielä kaipaamaan jotain korkealentoisempaa/kliseisempää oppia, tutustu tähän artikkeliin.
HurraaKerkon elokuvateemakuukausi päättyy täältä tähän. Leffajuttujen kokoaminen ja erityisesti AlphaVillen editointi oli erittäin hauskaa puuhaa, minkä toivon heijastuvan lukijoita mielenkiintoisina sisältöinä.
Tällä kertaa oli jo neljäs Film February, joten ensi vuonna pitänee 5-vuotisjuhlan kunniaksi järjestää jotain erityistä. Katsotaan…
Easter Egg: Muun muassa Michael Keatonin ja Samuel L. Jacksonin tähdittämä remake ei ole ainoa helmikuun 2014 RoboCop-julkaisu. Kymmenien tuotantotiimien crowdsourced-versio peltipoliisin seikkailuista on huikea projekti. Varoituksen sana: uusioversio voi olla NSFW.
Julia Roberts ja Richard Gere tähdittävät romanttisten komedioiden suurklassikkoa.
Bisnesmiehen ja ilotytön satumainen rakkaus on Hollywoodin realistisimpia romanttisia komedioita
Liikemies Edward pysähtyy kysymään ajo-ohjeita kadulla päivystävältä prostituoidulta Vivianilta, ja kaksikko päätyy viettämään yön yhdessä.
Seuraavana aamuna he tekevät diilin: huomattavaa rahasummaa vastaan Vivian toimii Edwardin seuralaisena tämän työmatkan ajan. Yhteisen viikon aikana Vivian ja Edward sulattavat toistensa sydämet ihan oikeasti ja elävät happily ever after muiden mielipiteistä huolimatta.
Pretty Woman on kaikkien aikojen menestynein romanttinen komedia ja suurimpia elokuvallisia syyllisiä nautintojani. Se on perusasetelmaltaan suurenmoisen epärealistinen moderni satu, mutta se on silti kaikkea muuta kuin pelkkää hömppää.
Olin seitsemännellä luokalla Backstreet Boysin breikatessa. Vaikka jo eläkkeelle siirtynyt Take That oli opettanut, ettei poikien ole soveliasta kuunnella mitään poikabändiä, diggailin Bäkkäreiden ensimmäisistä, We’ve Got It Going Onin ja Get Downin kaltaisista vauhdikkaista pop-ralleista – jopa niin paljon että lainasin bändin ensilevyn eräältä tytöltä luokallani. Osasyynä oli yritys kerätä pisteitä ihastukseltani, mutta vain osasyynä.
Kun kotona kuunnellessa levy pääsi biisiin I’ll Never Break Your Heart tai johonkin muuhun lässyttelyyn, flanellipaitaisen ruusupuskanaaman fiilis happani välittömästi, ja tajusin millaisen virheen olin tehnyt.
Kappale oli niin imelää kamaa, että oli pakko luovuttaa. Niin pitkälle en ihastuksenkaan tähden voinut enää mennä. Balladi teki minusta teini-ikäisen Meatloafin: “I’ll do anything for love (but I won’t do that).”
Levyn kuuntelun jälkeen jätin Bäkkärit omaan arvoonsa. Pojat osasivat edelleen koukuttaa pop-anthemeillaan, mutta balladiosasto oli aina yhtä oksettavaa. Ellotus säilyi pitkään, kunnes vuosituhannen vaihteessa televisiossa esitettiin bändin uunituore, vakavahenkinen musavideo.
Teini-iässä kaikki poikabändeihin liittyvä oli ehdotonta nounouta, mutta tätä nykyä tyttöjen pyörryttäjiin sopii suhtautua jo huomattavasti suopeammin.
Toki BSB ja muut ovat aina todella paljon omaan aikaansa sitoutuneita, joten rajut kotiblondaukset ja muut muotireleet huvittavat vuosi vuoden jälkeen aina enemmän. Moni poikabändibiisi osoittaa silti kehuttavaa staying poweria.
Myös Show Me The Meaning Of Being Lonely on kestänyt aikaa varsin hyvin. Bäkkäreillä (ja etenkin Nick Carterilla) on tapana vetää musavideoissa kaikki eleet täysin överiksi. Kädet heiluvat, ukot putoilevat polvilleen ja välillä vedetään “verhot silmiltä”.
Tällä kertaa pojat kuitenkin vakavoituvat ja heiltä on riisuttu suuri osa heidän ikonisoimistaan poikabändikliseistä. Vähäeleinen esitys on välillä jopa aidosti dramaattinen. Biisiä ja videota viedään eteenpäin tunnelmalla, eikä hokemalla ooh babyä tai tanssimalla rivissä.
Show Me The Meaning Of Being Lonelyssä suurimman vaikutuksen tekee se, että tytsyille lässyttämisen sijaan videossa käsitellään bändin jäsenten oikean elämän murheita.
Avosydänleikkauksekseen joutunut Brian Littrell nähdään videossa sairaalassa tarkkailemassa itseään suojelusenkelin lailla. Kevin Richardson katselee kotivideota hänestä ja kuolleesta isästään. Kuppilassa notkuva Howie Dorough näkee kuvajaisen edesmenneestä siskostaan. Kaupungin läpi viilettävä bussi on matkalla Denniz Streetille viittauksena syöpään menehtyneeseen tuottaja Denniz Popiin.
Henkilökohtaisen teeman lisäksi teos saa pisteitä siitä, että kaikki jäsenet pääsevät esiintymään tasavertaisina. Yleensä poikabändeissä tuntuu olevan vähintään yksi jäsen pelkän taustatanssijan roolissa, mutta nyt joka poika saa oman soolo-osuuden. Kaverit tapaavat toisensa vasta videon lopussa, ja sittenkin kävellään yhtenä rintamana aavikolle.
Toki videosta löytyy kornejakin yksityiskohtia. Jotenkin vaan aina iskee silmään kohtaus, jossa AJMcClean astuu ulos bussista ja katselee ympärilleen biitin tahtiin. Nick Carter ei voi vastustaa vääntelehtimistä kameran edessä sooloa kadulla vetäessään, ja ehkä Briankin olisi voinut lopussa laskea käden sydämeltään vähän nopeammin.
Itse biisi on vaikuttavan melankolinen, muttei masentava tunnelmaltaan. Etenkin Kevin osaa laulaa soolonsa sopivan pelkistetysti ja Howienkin osuus on oma hieno melodinen hetkensä. Säkeistöissä pari kertaa kuultava dyndyn-biitti tuo mukaan hienoa dramatiikkaa ja kertsi kajautetaan taattuun bäkkärityyliin ah niin harmonisesti.
Show Me The Meaning Of Being Lonely on kypsä ja tunteikas mutta samalla radioystävällisen virtaviivainen kappale.
Klassisella pop-kaavalla rakennettu balladi tuo mieleen toisen Backstreet Boysien levyttämän syyllisen nautintoni. Raskashenkisellä pianointrolla ja eeppisellä hiekan lyömisellä (!!!) maustettu Incomplete on niin melodramaattista kamaa, että sitä on suorastaan pakko ihastella.
Klassinen sankaruus on nykypäivän Hollywoodissa vaikeaa
Ei riitä, että hyvis pukeutuu valkoisiin ja pahis mustiin, vaan tätä nykyä sankarikin on moraalisesti rappeutunut henkilö, joka on valmis joustamaan etiikkansa suhteen. Toisaalta myös rikollinen voi olla sydämellinen ja samaistuttava.
Tribuuttina näille harmaan alueen hahmoille valitaan nyt hyvien pahisten ja pahojen hyvisten TOP 10.
Digilluusio palaa kesälomalta perinteikkään elokuvallisissa tunnelmissa. Valittuamme sekä elokuvahyvisten että –pahisten topkympit on nyt aika koostaa lista elokuvahahmoista, jotka eivät ole täysin hyviä eivätkä täysin pahoja. Nyt jos koska on pop valita elokuvan päähenkilöksi kultaisella sydämellä varustettu rikollinen tai korruptoitunut poliisi!
Varoituksen sanana todettakoon, että edellisten hahmogallerioiden tapaan listan painotus on action-painotteisissa elokuvissa nähtävissä hahmoissa.
Kuten vuoden takaisen hyvislistan yhteydessä tulikin mainittua, elokuvan päähenkilö ei aina välttämättä ole hyvis vaan antisankari, jolla on puutteita ja samantyyppisiä piirteitä kuin pahiksella, mutta joka kuitenkin toimii katsojalle tai lukijalle samaistumisen kohteena. Samalla perinteiset rahaa ja valtaa hamuavat pahikset ovat saaneet inhimillisiä piirteitä, kuten lähimmäisenrakkaus tai jopa armo. Michael Mannin ja Christopher Nolanin elokuvat ovat täynnä tällaisia yin-yang-hahmoja.
Loistoesimerkiksi pahasta hyviksestä voidaan nostaa 007-agentti James Bond. Etenkin Daniel Craigin esittämänä Bond on aggressiivinen ja impulsiivinen öykkäri, mutta onhan brittiagentilla jo Sean Connerynkin aikoihin ollut rankkoja seksistin taipumuksia.
Toki voisimme teoretisoida elokuvallisista moraalikäsityksistä vaikka kuinka kauan. Älkäämme kuitenkaan enää haaskatko aikaa vaan sukeltakaamme maailmaan, jossa hyvän ja pahan rajapinta on veteen piirretty viiva. Tässä on Digilluusion TOP10 hyvää pahista ja pahaa hyvistä, olkaa hyvä.
Sankaruus on myytti, jota on kerrottu ja varioitu tuhansien vuosien ajan tuhansissa eri muodoissa. Legendaarisimmat sankaruuden perikuvat juontavat jo ajalle ennen antiikkia, antiikkia. Mutta olipa elokuvasankari uskonnollinen, monimediainen tai sitten vain tosielämän ihminen, perusjippo on kuitenkin joka kerta sama: hyvä voittaa aina pahan.
Vuosi sitten Digilluusio kokosi elokuvamaailman pahisten top kympin. Lista oli hyvin subjektiivisesti koottu, eikä se voinut millään tehdä kunniaa kaikille elokuvamaailman herkullisille leffapahiksille.
Tällä kertaa on kuitenkin aika siirtyä valon puolelle. Nämä kymmenen sankaria rientävät apuun, vaikka he olisivatkin “vain yksi mies”.
Hyvislista on huomattavasti vaikeampi koota, sillä elokuvan genrestä huolimatta sankari ei välttämättä ole se elokuvan kantava voima. Pahiksen on usein helppo varastaa show.
Päähenkilö ei ole yhtä kuin hyvis. Usein seuraamme rikollisten edesottamuksia, ja sitten on vaikka minkälaisia ailahtelevaisuuksia. Esimerkiksi Inception on loistava leffa, mutta onko siinä yhtään todellista sankaria? Dirty Harry taasen on sadisti, perverssi ja rasistikin vielä.
Nipoilun ja marmatuksen jälkeen on aika tarttua toimeen. Pyrkimyksenä on jälleen pitää minimissä kirjoihin, tv-sarjoihin, sarjakuviin ja tosielämän hahmoihin perustuvat hahmot. Muutamissa tapauksissa tästä joustettaneen. Kaikkinensa lista keskittynee toiminnallisempiin sankareihin, draama ja komedia jääkööt pääasiallisesti taka-alalle.
Tässä siis Digilluusion leffahyvisten Top Ten, olkaa hyvä.
#10 John McClane elokuvassa Die Hard (1988)
“Yippe-ki-yeaa, motherfucker!”
Miten voi sijoittaa listan viimeiselle sijalle yhden kaikkien aikojen parhaimpien action-leffojen päähenkilön?
Koska toimintaikoni John McClane olisi aivan liian ilmiselvä kärkisijasta kilpailija, ja kisasta menisi pointti – that’s why. Lisäksi Digilluusion on vaikea unohtaa Die Hard 4.0:n kökköyttä. Ja onhan muutoin tosi hyvin onnistuneessa kolmosessa eli With A Vengeancessakin muutama kohta, joissa tietokone-efektit näkyvät niin, että silmiin sattuu…
John McClane oli Indiana Jonesin ohella jopa mullistava sankarihahmo 80-lukulaisilla valkokankailla. Schwarzeneggerin ja Stallonen esittämät muskelimasat olivat aina voittamattomia, vaikka vastassa olisi kokonainen armeija vihollisia. Samoin se, että jo etabloitujen Hollywood-tähtien sijaan McClanen roolin nappasi tv-kasvo Willis, oli poikkeuksellinen veto.
John ja Indy olivat inhimillisiä ja etenkin haavoittuvaisia hyviksiä. Totta totisesti, yksi Die Hard -elokuvien lumosta piilee siinä, että John ottaa jatkuvasti turpaan ja kohtaa päävihollisensa milloin verenhukassa jalkaa raahaten, milloin vaikeassa krapulassa. Hahmo ammentaa siis sympatiaa katsojan sadismin kautta.
Ykkösessä usein ivallisen Johnin hienoimpia hetkiä on verinen vetäytyminen vessaan ja katuvainen (henkinen) vuodatus avioliiton tilasta ja omista mokista. Siihen ei Iso Arska pystyisi. Willis/McClane kantaa sankarin viittaa (tai oikeastaan alati vaihtuvaa vaimonhakkaajapaitaa) sellaisella karismalla, ettei Die Hard ykkönen tosiaankaan jää vain pahisten showksi.
Alkuperäisessä DH-trilogiassa John on aina altavastaaja, joka pelkän lihasvoiman sijaan käyttää myös älliä ja sanan säilää vihollistensa selättämisessä. Kolmessa ekassa elokuvassa hahmo pysyy yhtenäisenä, kunnes nelososa torppaa kaiken täysin. Hakoteillä on niin juoni kuin Brucen hahmotelma vanhasta toiminnan miehestä.
Mutta tiesittekö, että Bruce on tehnyt toisenkin Die Hard nelosen? Sen nimi sattuu vaan olemaan Hostage, mutta panttivankitrilleri on itse asiassa tosi jeessiä kamaa. Suosittelen! Ei tarvittaisi paljoakaan mielikuvitusta muuntaakseen hahmot ja tapahtumat täysin Die Hard -maailmaan sopivaksi, niin paljon löytyy leffojen väliltä yhtymäkohtia.
#9 Alex Murphy elokuvassa Robocop (1987)
“Dead or alive, you’re coming with me.”
Puoliksi ihminen, puoliksi kone. Kokonaan poliisi. Peter Wellerin kahdessa ensimmäisessä Robocop-elokuvassa esittämä peltikasa on luodinkestävä ja lahjomaton viattomien suojelija.
Kyberpunkahtava väkivaltadraama on samalla satiiri, joka heijastelee 80-luvun mahtavaa juppiyhteiskuntaa. Vähän syvällisemmällä puolella elokuva luotaa teknologian ja ihmisyyden suhdetta.
Päähenkilö Alex Murphy on yksi listamme monista traagisista sankareista. Murphy on hyväsydäminen mutta särmä poliisi, joka ammutaan ensimmäisenä päivänään uuden poliisiyksikön leivissä. Robotiikan avustaman reinkarnaation jälkeen inhimillisyys puskee lopulta peltikuoren läpi, ja niin alkaa väkivaltainen vanhojen vihollisten ajojahti…
#8 Batman / Bruce Wayne elokuvissa Batman (1989) & Batman Returns (1992)
“It’s not exactly a normal world, is it?”
Ylivoimainen sarjissankarini saa oikeutuksen päästä listalle siksi, että leffa-Bätykät ovat ihan oma franchisensa sarjis- ja tv-Bätyköihin verrattuna.
Vaikka pikkupoikana se camp-henkinen tv-sarja oli the shit, ovat tätä nykyä kaikki Batmanin synkeämmät versiot enemmän mieleen. Batman on mystinen varjojen sankari, joka taistelee oikeuden puolesta keinoja kaihtamatta.
Tim Burtonin ja Christopher Nolanin Bat-elokuvissa hahmo on piilevästi aggressiivinen ja julkisesti väkivaltainen – Yön Ritarin etiikan mukaan tarkoitus pyhittää keinot.
Christian Balen tulkitsema psykopaattiviittasankari on huikeaa seurattavaa Batman Beginsissä, mutta Dark Knightissa alituinen kähinä alkaa jo väsyttää. Kyllähän Bale roolin överiksi vetää. Michael Keatonin tulkinta taas on tavallaan realistisempi siinä, että hänen on pakko pukea päälleen kumipuku ollakseen uhkaava. Hänen Bruce Waynensa on inhimillinen ja ajoittain humoristinenkin; paljon fyysistä näyttelemistä muutoinkin kuin vain action-kohtauksissa.
7# Rick Deckard elokuvassa Blade Runner (1982)
“Replicants are like any other machine – they’re either a benefit or a hazard. If they’re a benefit, it’s not my problem.”
Harrison Fordin ansioluettelosta voisi poimia montakin ansiokkaasti esitettyä hyvistä: Han Solo, Indiana Jones, Richard Kimble, Jack Ryan.
Replikanttimestästäjä Rick Deckard on kuitenkin Harrin sankarirooleista jokseenkin poikkeava. Hän on yksinäinen dekkari, jonka kyynisen pinnan alla on pohjimmiltaan vain rakkautta etsivä mies. Vai onko myös Rick vain kone…?
Robocopin tapaan Blade Runner heijastelee robotiikan ja ihmisyyden scifistisiä rajoja. Hmh, koneihmisten ja gadgetteja käyttävien viittasankarien jälkeen tarvitaan taas edes hippunen realismia. Palauttakoon seuraava sankari meidät takaisin maan pinnalle.
“…They would have to kill your ass because you don’t know what anyone else is thinking. I think you’re low, my brother. Way low.”
Jamie Foxxin esittämä losilainen taksikuski Max on järjestelmällinen mutta charmikkaan huumorintajuinen tavis, joka sattuu ottamaan kyytiinsä palkkatappajan. Tom Cruisen esittämä Vincent olisi varmasti ansainnut paikan vuoden takaisella pahislistallamme, mutta toisin kuitenkin kävi.
Jouduttuaan palkkatappajan kuskiksi Maxin on herättävä haavekuvistaan ja noustava zerosta heroksi.
Maxin ja Vincentin välinen suhde on erikoinen: Max sijaistaa Vincentiä keikalla, Vincent taas pelastaa Maxin hengen ja työpaikan. Yön aikana käydään kuitenkin hapanta debattia vastapuolten toimintatavoista, ja molemmilla on luurankoja kaapissa…
—And now a little something for the ladies—
Planet Terrorin Cherry tietää, miten varustautua zombie-apokalypsiin.
Virallisella listalla ei naiskauneutta valitettavasti nähdä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei valkokankaalla olisi nähty loistavia sankarittaria.
Alienin Ripley, UhrilampaidenClariceStarling, The TerminatorinSarah Connor ja monta muuta… Vaikuttavimmillaan naiset ovat yleensä draamoissa (Tuulen Viemää -romaanifilmatisoinnin Scarlett O’Hara muun muassa), mutta kunnon action-chickseillekin on aina tilausta. Annettakoon siis tällä kertaa kunniamaininta vähän eksoottisemmalle toiminnalliselle tädille.
Muistan nähneeni tämän elokuvan trailerin teatterissa ja hämmästelleeni sen kökköyttä – kunnes näin otsakkeen Resident Evil, minkä jälkeen ajattelin, että “dääm toi on varmaan tosi hyvä!”
Teatteriin asti en kauhutoimintaa mennyt katsomaan, mutta kotisohvalta katsottuna elokuva yllätti minut erittäin positiivisesti. Pienehkön budjetin leffassa on tyyliä ja juoni etenee mukavasti. Musiikki on täyttä rautaa, rytmikästä horror-electronicaa.
Elokuvalla on tietääkseni kökköleffan maine, mutta suotta: toimintakauhu toimii, vaikkei Oscar-kisoihin asiaa olekaan. Resident Evil on aliarvostettu elokuva ja Milla Jovovich aliarvostettu näyttelijä. Hän on itse asiassa aika ilmeikäs esiintyjä, joka sopii niin toimintaan, draamaan kuin komediaankin – ainakin mitä olen huomannut muun muassa Fifth Elementissä, Joan Of Arcissa ja Paluussa Siniselle Laguunille.
Näyttelevä huippumalli ei myöskään pelkää pistää itseään kunnolla likoon – Resident Evilissä Milla nakuilee jo ekan viiden minuutin kohdalla. Ja onhan se vikkelä irma oh yeah. Ilmeisesti Resident Evil -sarja on Millan lempilapsi noin elokuvallisesti: sarjan viides osa julkaistaan ensi vuonna.
—Palatkaamme jälleen viralliseen countdowniin—
#5 Connor MacCleod elokuvassa Highlander (1986)
“There can be only one!”
Christopher Lambertiä käy vähän sääliksi. Esitettyään Tarzania ja kuolematonta skottilaista Connor MacCleodia mies päätyi aika pikaisesti b-leffojen vakkarikasvoksi.
Vielä vuoden ’95 Mortal Kombatissa hän pääsi ansiokkaasti viljelemään tavaramerkkimäistä kähisevää tekonauruaan, mutta sittemmin ei mieheltä ole muuta mieleenpainuvaa nähty. Erikoisella tyypillä olisi ollut talenttia ja omalaatuista karismaa suurempaankin menestykseen.
Toimintaseikkailussa Highlander Lambert on kuitenkin verevimmillään miehenä, jonka kirouksena on elää ikuisesti. Aika on ylämaalaissoturi MacCleodin raskain taakka kantaa, mutta kapuloita rattaisiin pistävät myös perivihollinen Kurgan ja ihanan kliseisen happamasti käyttäytyvät newyorkilaispoliisit.
Itse elokuva on kasarirockin sävyttämä fantasiaseikkailu, josta ei väriä ja välkettä puutu, kun tarina poukkoilee aikakaudesta toiseen. Toiminnalla, draamalla ja ajoittaisella huumorilla on erinomainen balanssi. Lukeutuu lempileffoihini. Kuolemattoman miekkamiehen taustatarinaa selitetään sopivasti, ja ajoittain kuolemattomuudella leikitellään kuin Bill Murray elokuvassa Päiväni Murmelina ikään.
#4 John Rambo elokuvassa First Blood (1982)
“I could have killed ’em all, I could kill you. In town you’re the law, out here it’s me.”
Vietnam-veteraani John Rambon elämä on sodan jälkeen ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja hauskaa. Sodassa oli kunniaa ja toveruutta, kotona ja kotimaassa ei ole mitään.
Vaellellessaan siellä täällä Rambo törmää pikkukaupungin sheriffiin, joka haluaa pistää kulkurin kuriin. Skisma eskaloituu nopeasti varsinaiseksi sodaksi, kun Rambon sissivaistot ja traumat puskevat päälle. Vietnamin sodan jälkipyykkääminen on elokuvan kantava teema, ja juonen raaka psykologia iskee katsojaan.
Rambo on tappokone mieheksi, varsinainen yhden miehen armeja, mutta oikeasti hän haluaa vain mielenrauhaa menneisyyden piinasta. Hän on hyvis, joka joutuu käyttämään pahoja konsteja selvitäkseen. Rocky Balboa on ehdottomasti Stallonen suurin rooli ja hienoin luomus, mutta loistaa hän kyllä Rambonakin. Ykkösessä jo miehen fyysinen kolkkous tuo esiin hahmon ja itse elokuvan melankolian ja tukahdutetun raivon.
Rambo-leffoja sekavine otsakkeineen on tehty kaikkiaan neljä, mutta jatko-osat eivät yllä lähellekään ykkösen jännitteitä ja yhteiskunnallista sanomaa. Ykkösessä on seitkytlukulaista kerrontaa, myöhemmin tunnelma korvataan kasariactioneiden pahimmilla kliseillä. Katkeransuloisen loppuhuipennuksen tunnepurkaus on täynnä emootiota.
#3 Kuningas Arthur elokuvassa Monty Pythonin Hullu Maailma (1975)
“It is I, Arthur, son of Uther Pendragon, from the castle of Camelot. King of the Britons, defeater of the Saxons, Sovereign of all England!”
Listamme ainoa komediasankari onkin komediasankari vailla vertaa: legendaarinen kuningas Arthur itse!
Graham Chapmanin esittämä Arthur on mitä ihanteellisin myyttien sankari puhtaan sotisopansa, juhlavan puheenpartensa ja jalojen aatteidensa kanssa. Hän ja etenkin kaikki muut tämän komediaklassikon hahmot ja ilmiöt ovat kuitenkin niin absurdeja, ettei mitään rajaa.
Python-kollegat eivät ole turhaan kuvailleet Chapmania shakespearelaiseksi näyttelijäksi. Hänen olemuksena Arthurina on niin kuninkaallisen ylväs, että vähemmillä vitseillä (ja ilman kookoksia) hän todellakin voisi esittää aatelista historiallisessa pukudraamassa.
Toki voidaan sanoa, että muut pyöreän pöydän paikanhaltijat ovat elokuvassa Arthuria hauskempia. Kuitenkin juuri kuningas on se, joka urheasti johdattaa joukkonsa läpi ohdakkeisen tien kohti Pyhää Graalia.
#2 Blondie elokuvassa Hyvät, Pahat ja Rumat (1966)
“God is not on our side because he hates idiots also. “
Legendaarinen Mies Ilman Nimeä poikkeaa muista listamme sankareista siinä, että hän muuttuu hyvikseksi vasta lähellä elokuvan loppua.
Sitä ennen tämä con artist muun muassa hylkää rikoskumppaninsa keskellä autiomaata. Vaikka elokuvassa nähdään teksti “The Good” hänen kohdallaan, on Blondie pitkään vain rahajahdissa oleva rikollinen.
Blondie ansaitseekin paikkansa listalla ällinsä ja asetaitojensa lisäksi sillä, että hän muuttaa asennettaan kylmäverisestä rikollisesta empaattiseksi auttajaksi – näemme muutoksen pahasta hyväksi. Juuri ennen kuin hän, Angel Eyes ja Tuco pääsevät etsimänsä raha-aarteen äärelle, Blondie kohtaa haavoittuneen sisällissodan sotilaan. Saatellessaan sotilaan kohti manan maita hän ymmärtää, että elämässä on muutakin kuin pelkkä raha.
Kuten monelta muultakin listallemme päässeeltä näyttelijältä, Clint Eastwoodilta olisi löytynyt muitakin oivallisia sankareita. Miehen über-coolius kuitenkin kristallisoituu tässä western-klassikossa. Empire tiivistää sen parhaiten: “Often imitated, never bettered.”
#1 John Matrix elokuvassa Commando (1985)
“Remember, Sully, when I promised to kill you last? I lied.”
Unohda Terminaattori, unohda Conan Barbaari, unohda Douglas Quaid – John Matrix on Ison Arskan rooleista se isoin ja kovin.
Jouduttuaan salajuonen uhriksi ja valverdeläisdiktaattorin pelinappulaksi eversti Matrix on koston tielle lähtiessään suoraviivaisen armoton. Ei turhaa pohdintaa tai keinojen kyseenalaistamista. Matrix ei nöyristele ketään.
Vanhan kollegan petoksen jälkeen Matrix lähtee jäljittämään kidnapattua lastaan. Isän ja tyttären välistä rakkautta ei selitellä turhaan, mutta kyllä katsoja tietää, että Jenny on ainoa oikeasti tärkeä asia Matrixin elämässä. Vain Director’s Cut -versioon on ujutettu ylimääräinen puhe siitä, miksi John niin Jennyä arvostaa. Pariminuuttinen on kuitenkin turhaa löpinää. Kyllä me tiietään muutenkin, John. Mees tappamaan siitä.
Vaikka edessä on parisataa sotilasta, Matrix tietää ownaavansa kaikki eikä hätkähdä yhtään mistään. Arnold on pysäyttämätön ajojahdissaan, joka kulminoituu kaikkien aikojen parhaaseen ja äijimpään elokuvassa nähtyyn kaksintaisteluunever. Muutama ikoninen väkivaltateemainen vitsi perään niin se on siinä.
We Need A Hero
Maailma on jälleen pelastettu.
Kyle Reese, Casey Ryback, Frank Drebin, Marty McFly, Maximus Decimus Meridius, Riggs & Murtaugh, Ethan Hunt, The Bride… Elokuvamaailma on täynnä elämää suurempia hyviksiä.
Tarvitsemme elokuviimme sankareita, joihin samastua ja joiden kautta voimaudumme itse. Sananlasku sanoo, että paha voittaa vain, kun hyvä ei tee mitään. Niinhän se lopulta onkin, että elokuvissa hyvä voittaa aina pahan. Siihen me katsojat haluamme luottaa, sen vision haluamme todeksi myös oikeassa elämässä.
Toivottavasti Digilluusion hyvislistalta löytyi sekä yllätyksiä että omia suosikkejanne sopivalla sijoituksella. Purkakaa mielipiteet kommenteiksi. Huomannette, ettei listalta löytynyt yhtäkään hahmoa Tähtien Sodista. Monilla hyvislistoilla mainitaan To Kill A Mockingbird -elokuvaa tähdittävä Gregory Peck kaikkien aikojen sankariksi. En ole kuitenkaan leffaa nähnyt, ja kaiken lisäksi se pohjaa kirjaan.
Sankaruuteen kuuluu ah niin monta ihanaa klisettä, kuten onelinereiden viljely ja kyky väistää luoteja. Yksi ehkä-ei-niin-ilmiselvä klisee on j-kirjaimen esiintyminen sankarin nimessä: John Rambo, John McClane, Alex J. Murphy, Indiana Jones… Lukuisien John-rooliensa ohella Arnold Schwarzenegger on esittänyt Jerichoa, Juliusta ja Josephia.
Siinä missä jotkut näyttelijät ovat armoitettuja pahisnäyttelijöitä, toiset näyttelijät tuntuvat syntyneen esittämään hyviksiä. Joskus tällaiset hyppäävät taasen aidan toiselle puolelle, vaihtelevin tuloksin. Gary Oldman sopii oivasti poliisiksi Batman Beginsissä, Bruce Willis taas ei niin vakuuta pääpahiksena Sakaalissa. Tom Cruiselle pitää antaa rispektiä siitä, että hän on uskottava niin sankarina kuin pahiksenakin.
Sankari ei aina ole pelkkä puhtoinen pulmunen. Usein elokuvassa hyvis onkin ennemmin hyväsydäminen tai sympaattinen pahis. Clint Eastwoodin Blondie on juuri tällainen hahmo, samoin Samuel L. Jacksonin rooli Pulp Fictionissä ja Ken WatanabeInceptionissä. Hmh, ehkä tällaisista välimuodoista saisi joskus oman listansa koottua… PÄIVITYS: Aiheeseen palattiin vuotta myöhemmin.
Niin kauan kuin on sankareita, on myös toivoa. Mutta kaikki suuret sankarit tarvitsevat aina mahtavan pahiksen vastaansa. Vaikka elokuvassa pyörisi jo lopputekstit, ei taistelu hyvän ja pahan välillä koskaan lopu. Siksi meille löytyy aina uusia päteviä syitä mennä leffateatteriin.
EasterEgg: Evanescence on tekemässä paluuta, eikä se haittaa yhtään. Tosin vielä jättää ykkössinkku What You Want toivomisen varaa. Toivottavasti muu levy on aiempien tyylistä, tätä ykkössinkkua jykevämpää hevimelodraamaa.
Keravan keskustan rumat ankanpoikaset kaipaisivat pintaremonttia.
Kesä Keravan lähiössä
Kevään taittuessa kesäksi Kerava, tuo kohuttu pieni suuri kaupunki, muuttuu kuin taikaiskusta puolikuolleesta tuppukylästä kuhisevaksi auringonpaisteiseksi keitaaksi.
Talvisaikaan kaupungin keskustassa hiipuu viimeinenkin elonmerkki iltapäivän kello kahteen mennessä, kun taas kesällä meininkiä on kaupungilla aamusta iltahämärille asti. Ja miten vehreää kaikkialla onkaan!
Kerava on oikeasti viihtyisä kesäkaupunki, muttei kuitenkaan toimi hyvänä kesälomakaupunkina – se on liian lähellä pääkaupunkia soveltuakseen “kesäloman kunniaksi maalla mökkeilyyn”.
Ollakseen pieni kaupunki Kerava jakautuu tehokkaan moneen kaupunginosaan. On Kurkelat ja Kalevat ja muut. Viimeisen villin tusinan vuoden aikana koko kaupunki on katukuvaltaan muuttunut paljon modernimpaan ja viihtyisämpään suuntaan – jopa niin, että syntynyt kokonaan uusia kaupunginosia ja lähiöitä.
Tiettyjen alueiden stereotypiat kuitenkin säilyvät muutoksista huolimatta. Keskusta on tietenkin kaupungin sydän, joka ylpeilee tiettävästi Suomen pisimmän kävelykadun tittelillään.
Kävelykatu rakennettiin joskus ennen 90-luvun puoltaväliä. Muistan edelleen rakennustyöt, joiden myötä keskustan läpi kulkenut autotie haudattiin. Siitä on edelleen nähtävissä jäänteitä Prisman edustalla, jossa kadun poikki kulkee edelleen vanha autotien kanttari.
Juna-asema on säilytetty alkuperäismallillaan jo vuosikymmeniä. Renoveerattu se toki on, mutta asema on yksi harvoista Keravan maamerkeistä, joka ansaitsee säilyttää mallinsa. Kuva 1950-luvulta.
Kävelytien jälkeen keskustan katukuvassa ei ole vastaavaa mullistusta nähty. Toki Aurinkomäkeä on rempattu, tavaratalot ovat laajentuneet ja niin edespäin. Aleksintori, kaupungintalo, vanha Kesportin kiinteistö ja moni muu keskustan maamerkki jatkaa kuitenkin “vanhassa ajassa” elämistä. Kävelykadun reunamilla tapahtuu ja kasvaa uutta, mutta itse keskustan sydän kaipaisi elvytystoimenpiteitä.
Kuten itse paikkakunta, Keravan kaupunginosat ladotaan helposti alueellisten stereotypioiden alle: Kaleva on rivareiden ja lapsiperheiden luvattu maa, Sompio on high societylle, viereinen Kilta on taas ghettoa. Sorsakorpi on… liian kaukana.
Haluaisin tietää, mistä Killan ghetto-maine on tarkalleen peräisin. Etenkin Kankurinpolulla sijaitseva kerrostaloklusteri Kievari-räkälöineen on huonossa maineessa. Muutamassakin asunnossa käyneenä olen kuitenkin huomannut, että kauneus voi olla sisäistäkin. Ehkä stigma johtuu alueelle “sijoitetuista” ulkomaalaisasukkaista (näin ainakin eräs tuttu joskus arvioi). Mene tiedä.
Kaverin kanssa joskus pohdittiin, että jos Jenkeillä on Eastside ja Westside…
Sitten on kaksi monelle mystistä aluetta: Ylikerava ja Alikerava. Mitä ne ovat? “Keskiajalle asti Kerava oli erämaata, kunnes Keravanjoen varteen syntyi kaksi kylää, Ylikerava ja Alikerava”, Wikipedia taustoittaa. Nykynuorelle alueet jakautuvat junaradan eri puolille – Ylikerava on Prismalta keskustan suuntaan, Alikerava radanvarren Alepan kulmalta Jaakkolan suuntaan.
Itselleni Alikerava tarkoittaa taloa, jonka isovanhempani rakensivat. Parintuhannen neliön tontilla vaklattiin Vaaria ruohikolla ryömien ja piilotettiin vuosikausiksi piiloon jääneitä viestilappuja seinien listojen väliin. Myöhemmin autioituneessa talossa on vietetty useammatkin nuorisobileet, ja sittemmin talossa on asustanut niin Äiti kuin siskokin.
Onko Keravalla rikollisuutta?
Sanovat, että Kerava on varsinainen rikollisten pesä. Eräs päihdevalistusta pitänyt poliisi esitelmöi, että Kerava on toiseksi helpoin kaupunki saada huumeita käsiinsä – päihteitä on kourassa alta kahden minuutin, kun junasta astuu ulos. Muka. Ehkä sitten, mutta kohta 20 vuotta täällä asuttuani ei minulle ole vieläkään pössyteltävää tai piikkiä tarjottu.
…Keravalla jengit jakautuvat Ylikeravaan ja Alikeravaan. Tai sitten ei.
Rikollisuutta täällä varmasti on, no doubt about it. Arjessa se jää kuitenkin yleensä piiloon (jos unohdetaan suuremmat mediaspektaakkelit), eikä Kerava tunnu yhtään pääkaupunkia turvattomammalta – kenties jopa toisinpäin. Rikollinen maine on muutamasta kohutapauksesta huolimatta ylimitoitettu, ja johtunee osaltaan myös Keravan pienestä väkiluvusta (pienessä kaupungissa pienikin määrä rikoksia vaikuttaa suurelta luvulta).
Keravalla ei kuitenkaan tunnu olevan samanlaista jengikulttuuria kuin Jenkkilässä tai Ruotsin puolella: ei eri värejä tunnustavia gangstoja, jotka häiriköitsisivät lähiön arkea. Niin kovin usein olen haaveillut GTA-tyylisen Kerava-videopelin suunnittelusta, mutta näillä näkymin sen kummempia jengisotia ei saataisi juoneen mukaan. Minipelinä voisi ajaa p***urallia vanhalta torilta juna-aseman bussilaitureiden mutkaan ja takaisin.
Oma taipaleeni Keravalla jatkuu keskustan vuosien jälkeen Kurkelaan, johon muutto koittaa muutaman viikon päästä. Vaikka nykyasuntomme on lähellä kauppoja, juna-asemaa ja palveluita, olen iloinen päästessäni perheeni kanssa muihin maisemiin. Olen kuitenkin asunut tässä pihassa jonkun 16 vuotta keravalaisuudestani.
Pian olenkin peruskeravalainen isukki, jonka naapurissa treenaa yksi paikallisen nappulaliigan kärkijoukkueista. Eri kaupunginosiin sijoittuvat futisjoukkueet ovatkin lähin jengitoimintaan verrattava ilmiö tässä kaupungissa.
Cripsejä, Hell’s Angelsejä ja muita jengejä odotellessa päätän tämän kirjoituksen täältä tähän. Kerava-aihe jatkunee blogissa lähikuukausina, joten lisää kiertelyä pienessä suuressa kaupungissa on luvassa vastakin.
Uusi vuosi kolkuttaa jälleen ovella, minkä kunniaksi on aihetta katsoa kauas tulevaisuuteen. Jos elokuvia on uskominen, viesti on selvä: toivoa ei ole.
Vuosia sitten vuosituhannen vaihtuminen tuntui niiiin huikealta ja futuriselta. Ala-asteella pelkäsin tapahtuvan jotain sellaista, mikä estäisi minua näkemästä vuoden 2000 saapumista. Kuolettavia tai muuten estäviä onnettomuuksia ei kuitenkaan tapahtunut, ja sain juhlistaa uutta vuosituhatta muutaman mutkan kautta oman isoseni kanssa Keravan keskustassa.
Alun perin oli tarkoitus pysyä kotona koko mukamaaginen yö, mutta pari kaveria plus pari kiveä Kerkon ikkunaan saivat sen verran juhlatuulelle, että lähdin heidän kanssaan ulos kikkailemaan.
He eivät halunneet keskustaan, joten lyöttäydyin sattumalta kohtaamani isosen seuraan. Vuosi vaihtui, MTV esitti lähes repeatillä Princen1999-biisiä, kadotin uudenkin seurani muita tuttuja nähdessä ja poistuin pian puolenyön jälkeen kotiin.
Uusi Vuosi ei ole koskaan ollut korkealla juhlapäivien arvoasteikolla, eikä totisesti myöskään tuolloin. Mutta Y2K-bugeilta vältyttiin, ja samalla monet elokuvissa, televisiosarjoissa ja kirjoissa esitetyt ennusteet tulevaisuudesta joko menivät lopullisesti metsään tai alkoivat ainakin näyttää hyvin, hyvin epätodennäköisiltä.
Aika katsoa tulevaisuuteen…
Turhia kiertelemättä näkymä tulevaisuudesta on koko lailla synkeä. Joko ihmiskunta tuhoutuu tai sitten kansaa hallitaan kuin kurjaa karjaa happosateisissa megakaupungeissa. Teknologian ja ihmiskudoksen yhdistyminen on arkipäivää, hallitus ja monikansalliset yritykset kontrolloivat kaikkea ja rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa kasvamistaan. Gladiaattorihenkinen väkivalta on viihdettä niin Mad Maxissa kuin Running Manissakin.
Isoveli valvoo… Elokuvassa Cubic tutustutaan maailmaan, jossa kaikki osaavat Matrix-kungfua, vaikka sodat ovat loppuneet. Avaimena onneen toimii tunteet lamauttava lääkeaine; taide ja tunteet ovat rikos, ja koko maailma viettää konemaisen hillittyä “elämää”.
T’ässä muutama science fictionin tarjoama näkemys siitä, mitä seuraavan vuosisadan aikana tapahtuu:
Ihminen alkaa kolonisoida planeettoja ympäri galaksia, sillä maapallon energiavarat on näännytetty.
Vihollisina on mutantteja ja ties mitä avaruusolentoja.
Vaihtoehtoisesti laajalle levinnyt virus tai ydintuho ovat tappaneet valtaosan väestöstä (ainakin Yhdysvalloissa).
Harvat tuholta säästyneet muodostavat miniyhteiskuntia ja heimoja, jotka pukeutuvat vaihtoehtoisesti räsyisiin kangasvaatteisiin tai sadomaso-henkisiin nahkareleisiin.
Joko ruoasta ja vedestä on pulaa tai sitten vettä on liiankin kanssa.
Olen aina ollut hyvin kiinnostunut aikamatkailusta ja tulevaisuudesta, mutta tulevia aikoja käsitteleviä mediaesityksiä tutkiessa olen jo alkanut vähän kyllästyäkin ennusteiden epäoriginaaleihin kliseisiin.
Seikkailut post-apokalyptisillä aavikoilla ovat kuvastoltaan kuivia (pun intended), ja laitoksiin suljetuissa maailmoissa ärsyttävät samanlaisiin trikoopukuihin pukeutuneet, alistetut tai aivopestyt ihmisraukat. Termi “lähitulevaisuus” taas tuntuu lähinnä keinolta leikata budjettikuluja – futurismi tuodaan mukaan huippusuunnittelijoiden duunaamilla räikeillä vaatteilla ja ehkä parilla katukyltillä.
Sittemmin monet näiden elokuvien oivalluksista ovat muodostuneet kliseiksi, mutta tulevaisuutta ovat ehdottomasti kiehtovimmin kuvanneet Metropolis (1927) ja Blade Runner (1982). Elämä on ankeaa ja ihmisen kuvaksi on rakennettu mitä erikoisimpia robotteja. Blade Runner saa erityispropsit hmm, kaikesta loistavasta musiikista, joka kuulostaa uskottavan futuristis-psykedeliseltä. Mikään ei ole ikävämpää kuin 80-luvulla tehty scifari, jossa soi kliseinen kasarirock ja tietokoneruudut ovat edelleen kaksivärisiä.
Minority Report saa kiitosta siitä, että elokuvan tulevaisuuskuvaa suunniteltiin tiedemiesten ja tutkijoiden kanssa. Niinpä jotkut innovaatioista vaikuttavat mahdollisilta – ennusteet voivat toteutuakin. Yleensähän tulevaisuuskuvat ovat liiankin epärealistisia (enpä usko, että Blade Runnerinkaan vuoden 2019 kuvasto ehtii toteutua).
Demolition Man saa sekin kehut vuoden 2032 maailmasta, jossa pyörää ei ole turhaan keksitty uudelleen. The 5th Element on yksi viihdyttävimmistä tulevaisuusseikkailuista, ja sen päätapahtumat on fiksusti sijoitettu niin pitkälle tulevaan, että visiot saattavat toteutua.
Soylent Green is PEOPLE!
Eipä toteutunut Street Fighter 2010:n Giger-Dali -kuvasto ajallaan.
Moni ennuste on ehtinyt mennä jo pieleen, muutamalla taas on vielä jokunen vuosi aikaa pelastaa kasvonsa. Ensimmäisten Terminatorien esittämä maailmanlopun-puolikas meni jo 90-luvulla mönkään, kunnes Terminator 3 antoi Skynetille hyvin köykäistä tekohengitystä.
Paluu Tulevaisuuteen II:ssa nähdyillä innovaatioilla on edelleen toivoa. Vuoteen 2015 mennessä pitäisi olla lentäviä autoja ja itsestään nauhansa sitovia kenkiä. Pitäisi saada aikakone toimimaan, että tietäisi.
Mutta ennen vuotta 2015 saamme jännätä vielä erästä asiaa: toteutuvatko muinaisten maya-intiaanien ennusteet maailmanlopusta? Siinä tapauksessa olemme lirissä jo vuonna 2012, kun apokalypsi alkaa. Ghostbusters II:n mukaan maailma pamahtaa ystävänpäivänä 2016, joten ehkä sittenkin ehdimme hoverboardailla vuonna 2015 Marty McFlyn tyyliin.
Mutta millainen tuleekaan tuo maailmanloppu olemaan? Sairastummeko pandemiaan vai alkavatko kaukoidän maat ydinsodan? Jääkö kukaan henkiin vai jääkö asuttamamme kivimöhkäle vain Linnunradan mustaksi kiertolaiseksi? Vai selviääkö muutama maan alla asuva resupekka?
Toki maailmanloppu terminä vihjaa, että kaikki heittävät veivinsä torakoita ja luteita myöden ja että koko Tellus halkeaa kahtia ja kivimurskaksi. Henk koht toivonkin maailmanlopun koittavan raamatullisten ilmestysten saattelemana: ratsumiehiä, enkeleitä ja jättiläisnaisia koko taivaankannen täydeltä.
Tulevaisuus on veemäinen käsite. Sitä ei koskaan saavuteta, vaan aina se lipuu kauemmaksi, kirjoittivat kirjailijat tai filmasivat elokuvaohjaajat minkälaisia dystopioita tahansa. Samoin jää vielä nähtäväksi, onko ihmiskunnalla suolainen loppu lähivuosina vai joskus vuosisatojen päästä.
Haluaisin selvitä edes nykyhetkestä ruhjeitta, joten enää en sen kummemmin vaivaa itseäni ihmiskunnan tulevaisuudella. Kukapa tästä elämästä hengissä selviäisi? Jos kuitenkin haluaa kuulla jotain lohdullista, muistakaamme John Connorin sanat: “Ei ole muuta kohtaloa kuin se, jonka teemme itsellemme.”
“You blew it up!”
EasterEgg: Pakko myöntää, että Robbie Williamsillakin on hyviä biisejä. Tässä yksi vastikään bongaamani helmi, jonka live-esitys vangitsee ja saa tutkimaan esiintyjän jokaista nyanssia. Pysyäkseni vielä hieman futuristisissa fiiliksissä, tässä Daft Punkin loistoveto Tron: Legacyn soundtrackiltä.
