Tag: scifi

Kauan kauan sitten kaukaisessa Hollywoodissa…

…Julkaistiin elokuva, joka teki lähtemättömän vaikutuksen haltioituneeseen yleisöönsä. Jonka uraauurtavat tehosteet ja mielikuvituksellinen tarina inspiroivat viihdeteollisuutta kopioimaan sitä tuhansin eri tavoin. Elokuva, jonka ympärille muodostui oma uskontonsa.

Vuosia myöhemmin saagan mastermind George Lucas ilmoitti fanipoikien suureksi riemuksi uudesta Star Wars -trilogiasta. Vuosina 1999-2005 julkaistut episodit I-III kuitenkin kärsivät erikoistehosteähkystä ja kliinisyydestä. Ne ovat kaikin puolin auttamattoman kömpelöitä.

Etkotrilogian pahin mätämuna on kuitenkin Episodi I: Pimeä Uhka.

Arvostelin Pimeän Uhkan pari vuotta sitten Reaktori-verkkolehdessä samaan tapaan kuin Michael Jacksonin Invincible-levyn. Elokuvan saapuessa muutaman viikon päästä takaisin teattereihin “loisteliaana” 3D-versiona on hyvä syy kaivaa vanha arvostelu naftaliinista ja pistää se samalla uuteen uskoon. Kuljen siis häpeällisesti Lucasin jalanjäljissä, mutta ehkä se sopii teemaan.

Netissä on sitten oman kirjoitukseni tullut törmättyä toinen toistaan luovempaan Star Wars Prequel -arvosteluun. Olen saanut huomata, etten tosiaankaan ole Episodi I -vihassani yksin.

Ehdottomasti parhaan analyysin elokuvasta tarjoaa Red Letter Median yli tunnin mittainen leffa-arvostelu. Herra Plinkett nillittää samoista aiheista kuin minäkin, mutta paljon kattavammin ja viihdyttävämmin. Niinpä aionkin sikamaisesti varastaa muutaman ajatuksen tähän Pimeä Uhka -nillitykseni uuteen versioon.

On siis aika jälleen kerran perehtyä Tähtien Sota -saagan aneemisimpaan toilailuun. Se ei ole välttämättä ole erityisen uhkaava, mutta aivan varmasti ihan pimeä.

Angry Star Wars Nerd

Tunnustaudun avoimesti suureksi Tähtien Sota -faniksi. Rakkauteni elokuvia kohtaan syttyi jo kymmenvuotiaana pojankoltiaisena, kun katsoin alkuperäisen trilogian yhden viikonlopun aikana isäni luona.

Osviittaa faniuden tasosta antanee se, että elokuvien lisäksi omistan vain vähän fanikamaa; oma Darth Vader -puku ja valomiekka ovat toki ikuisella haavelistalla. Pelejä olen jonkin verran pelannut (esimerkiksi alkuperäinen Knights Of The Old Republic on aivan loistava), mutta kyllä se alkuperäinen leffatrilogia on “where it’s at.”

Elokuussa 1999 astuin Pimeän Uhkan ensi-iltaan keskiyöllä. Fiilis teatterissa Star Wars -tekstin ilmestyessä oli mieletön. Kuitenkin jo keltainen, tähtiin katoava introteksti sai aavistamaan pahaa, kun juonen alkuasetelma oli suomennettu niin sanotusti elokuvan sisään. Sanojen metrin mittaiset välimatkat toisistaan kertoivatkin jo kaiken oleellisen: tätä ei ollut mietitty ihan loppuun asti.

Sympathy For The Devil

Vedetäänpä ensin hieman kotiinpäin toteamalla, että on elokuvassa jotain hyvääkin. Tekninen toteutus on pääosin komeaa, formulamainen pod race -kisa on elokuvan komeimpia kohtauksia. Monen muun “hyvähkön” kohtauksen tapaan koko sekvenssi kylläkin pilaantuu liiallisesta efektijumpasta.

John Williamsin musiikit pauhaavat edelleen tapahtumien dynamona, ja sinfoniat tuovatkin paljon lisäarvoa muuten lattealle tunnelmalle. Kun Darth Sidiouksen eli tulevan Keisarin demoninen teema alkaa, nousee fanin syke humpsahtaen. Uudetkin teemat iskevät, mutta eivät ehkä ole niin ikimuistoisia kuin alkuperäisen trilogian. Koko etkotrilogian musiikkien onnistuu kuitenkin sekä pokata alkuperäisten suuntaan että laajentaa soundimaailmaa uusiin ulottuvuuksiin (etenkin melankolisen Episodi III:n).

Leikkaustyyli pyyhkäisyineen noudattaa vanhojen elokuvien kaavaa. Vuoden 1983 Jedin Paluussa pääpahista esittänyt näyttelijä palaa rooliinsa Pimeässä Uhkassa, ja huppupäisen Sidiouksen tatsi on edelleen aika mukavasti hallussa. Pääpahiksen kaksoishenkilöllisyys paljastetaan tyylikkäästi (ainakin itse muistan yllättyneeni paljastuksesta ensimmäisellä katselukerralla), joskin monet olivat ilmeisesti jo pian leffan alun jälkeen asian päätelleet.

Ewan McGregor ansaitsee kiitosta Sir Alec Guinnessin puhetyylin onnistuneesta imitoinnista. Nuori Obi-Wan Kenobi on kuitenkin elokuvassa lähinnä statisti, jolla ei ole paljoakaan painoarvoa juonen kannalta.

Pimeän uhkan juoni

Phantom Menace kuljettaa katsojan kaukaiseen galaksiin, jossa byrokratiaan turhautunut Kauppaliitto asettaa Naboon planeetan kauppasaartoon. Kauppaliiton tehtävään usuttaa huppupäinen pääpahis. Katsojalle ei käy kunnolla ilmi, mitä Kauppaliitto saarrosta tai sodasta loppupeleissä hyötyy.

Ongelmaa ratkaisemaan lähetetään kaksi jediä, ja tästä alkaa epäonninen seikkailu pitkin tuttuja ja tuntemattomia planeettoja. Jedit seurueineen törmäilevät paikasta ja vaarasta toiseen yrittäessään selvittää Kauppaliiton sotatoimiin johtavan juonen perimmäistä tarkoitusta.

Kuin kohtalon johdattamana sankarit kohtaavat pienen pojan, Anakin Skywalkerin, jonka ottavat mukaansa kouluttaakseen hänestäkin jedin. Mestari Qui-Gon Jinn uskoo pojan olevan profetioiden lupaama Valittu, joka tuo tasapainon Voimaan (vähänpä he tietävät pojan tulevaisuudesta ja synkästä kohtalosta).

Orjapoika lähtee porukan mukana toilailemaan. Juniori räjäyttää avaruudessa olevan Kauppaliiton avaruusaseman, voittaen Kauppaliiton ja naboolaisten välisen taiston hyvisten hyväksi – täysin vahingossa.

Tämä kaikki tapahtuu nelisenkymmentä vuotta ennen vuoden 1977 neljättä Episodia. Niinpä monet hahmoista ovat tuttuja vanhasta trilogiasta, ja tietysti katsoja tietää jo valmiiksi, miten heille lopulta käy.

Näillä tiedoilla elokuva vaikuttaa vielä edes jotakuinkin toimivalta. Totuus on kuitenkin toista maata.

Kuka johtaa hahmogalleriaa?

Ewan McGregor saa tosiaan pienet propsit Obi-Wanina huitelusta. Hän on kuitenkin vain sivuhahmo, joka vain seuraa Qui-Gonin säätöä eri planeetoilla.

Esimerkiksi Tatooine-planeetalla Obi-Wan jätetään korjaamaan avaruusalusta, ja oppipoikansa sijaan Qui-Gon ottaa mukaansa palvelijaneidon ja alituiseen törttöilevän Jar Jar Binksin. Lopuksi Obi-Wan sentään nakitetaan Anakinin jedikouluttajaksi, koska asia on jo episodi nelosessa niin määritetty.

Muuten näyttelijänsuoritukset ovat korkeintaan keskitasoa, mutta suoritukset hukkuvat pökkelön dialogin ja efektimyrskyn alle.

Ilmiselvästi Jar Jar Binks on koko teoksen rasittavin, ärsyttävin, typerin hahmo. Hessuhopomainen gungani toilailee jatkuvasti mukahauskasti ja puhuu typerää englanninväännöstä. JJ:sta on selvästi ajateltu C3PO:n sijaista koomisena sivuhahmona, mutta jää kauas jälkeen.

Jar Jar aiheuttaa harmia muun muassa Tatooine-planeetalla, jossa hän saapuessaan kaupunkiin astuu jonkin astroelukan pökäleeseen, älähtää kerran – ja jatkaa saman tien chillisti matkaa. Koko gunganien rotu on ulkonäöltään tökerö sekoitus ankkaa, kalaa ja koiraa – joskin jollain logiikalla heidän johtajansa on oudosti nikotteleva sammakko.

Ilmeisesti Jar Jarin hahmon on tarkoitus vedota lapsiyleisöön. Mutta jos leffalla kosiskellaan junnuja, miksi juoni käsittelee galaktista politiikkaa?

Episodien I-III pihvinä on osoittaa, miten ihmisistä kloonatut sotilaat ovat tehokkaampia kuin käytössä olevat droidit. Klooniarmeija taas on ympätty mukaan vain siksi, että Episodi IV:ssä mainitaan vuosien takainen kloonisota. Storm Trooperit ovat kuitenkin selvästi oikeita ihmisiä, jotka heittävät small talkia keskenään. Anyway, etkotrilogian perussotarobotit ovat liian alleviivatun hyödyttömiä: eivät osaa ampua tarkasti, kävellä oikein tai reagoida nopeasti mihinkään.

Miten esimerkiksi myös episodi ykkösessä seikkaileva R2-D2 tai se Episodi VI:ssa Jabban palatsin kellarissa majaileva toimistorobotti ovat niin omavaraisia ja jopa elollisten olentojen käskyttämiseen kykeneväisiä? Pimeän Uhkan alkumetreillä nähtävä naispuoleinen C3PO:kin arvaa Kauppaliiton vastaanottamat vieraat jediritareiksi niin tarkasti, että Kauppaliiton tyypit määräävät muut robotit tappamaan vieraat. Mitä jos palvelijadroidi olisikin ollut väärässä?

Elokuvassa seurataan myös nuoren kuningatar Amidalan nousua suureksi johtajaksi. Amidalan ääntä on madallettu tehostein hauskasti. Hieman ihmettelen, miksi ihmeessä Amidalan pitää puhua kuningattaren juhlatamineissa brittiaksentilla, mutta jenkkiaksentilla tavisasusteissa palvelija Padmena hengaillessaan.

Amidalan karisma jää varsinkin Pimeässä Uhkassa kauas Leia-tyttärestä. On hieman outoa, että Amidala aivan yhtäkkiä yltyy mestariampujaksi ja taistelustrategiksi oltuaan aluksi ”nuori ja naiivi”.

Amidalan ristiriitaisuutta korostaa se, että hän on olevinaan rauhaa rakastava diplomaatti, joka kuitenkin säilyttää laserpistoolia tuolinsa käsinojssa. Episodi II:ssa Amidala on sentään lakialoitteita tehtaileva senaattori. Silti Amidala on yhtä surkeasti kehitelty hahmo kuin kaikki muutkin, eikä edes Natalie Portman onnistu hahmoa pelastamaan.

Hahmogallerian parasta antia ovat pahikset, huppumiehet Darth Sidious ja tämän oppipoika Darth Maul. Jälkimmäistä pikkupirua sotamaalauksineen, lakonisine puheineen ja hienoine taistelutaitoineen olisi pitänyt mehuttaa ehdottomasti lisää. Etäinen huppumies Sidious taaas uhkaa kokea inflaation pyöritellessään outoja suunnitelmiaan milloin minkäkin viestintälaitteen välityksellä.

Ikävimpiä kompastuskiviä on varsinaisen päähenkilön puuttuminen. Vaikka ehkä kahdessa kohtauksessa poliitikkojen keskustelua seurataan Anakiniin keskittyvin kuvakulmin, ei pikkupoika kohdata kuin lähempänä elokuvan puoliväliä. Hän ei siis päähenkilöksi voi nousta. Obi-Wan sivuutetaan täysin, eikä Amidalakaan lopun sankariteoistaan huolimatta protagonisti ole.

Ainoaksi päähenkilönpuolikkaaksi jäänee siis Qui-Gon. Käsikirjoittaja-ohjaaja Lucas ei kuitenkaan revi tarpeeksi iloa pökkelöstä jedimestarista.

Hahmon rivien välistä paistava mulkkuus olisi pitänyt saada paremmin esille. Qui-Gon mulkuttaa nimittäin kaikkia: hän huijaa gunganien johtajaa, kettuilee heti alussa satunnaiselle palvelijadroidille, haukkuu Jar Jar Binksiä aivottomaksi heti tämän tavatessaan (okei, se sallitaan) ja ajaa tahtonsa läpi jedineuvostossa Anakinin kouluttamisesta. Kun diilailu Watton kanssa takkuilee, Qui-Gon nyökkää nihkeästi ja poistuu paikalta semisti nöyryytettynä – huijatakseen Wattolta myöhemmin kisarahoja ja toisen tämän orjista.

Qui-Gon tekopartoineen tekee myös ennätyksen niin sanotun Voima-heilautuksen käytössä. Pienen kädenheilautuksen on tarkoitus suggeroida sen ”vastaanottaja” myöntymään heilauttajan tahtoon. Qui-Gon vispaa kättään elokuvan aikana villin tusinan verran. Kuollessaan Obi-Wanin käsivarsille Qui-Gon hipelöi oppipoikaansa tavalla, joka antaa vihiä miesten suhteen todellisesta luonteesta.

Qui-Gonia esittää Oscar-voittaja Liam Neeson, joka tuntuu vetävän roolinsa täysin palkkasekki mielessä. Ei mitään intressiä antaa hahmolle karismaa. Vielä oudompaan castaukseen on sorruttu Yodan jälkeen universumin kovinta jediä Mace Windua esittämään palkatun Samuel L. Jacksonin kohdalla. Jackson sopii rooleihin, joissa pitää kiroilla, huutaa vihaisesti ja hakata ihmisiä ilman sääliä. Jedineuvoston tuolissa istuminen ei sopi Samun pirtaan.

Anakinin näyttelijä on alle kymmenvuotias poika, joten hänen riittämättömiä näyttelijänlahjojaan ei saisi niinkään kritisoida – paitsi, että on se vaan surkea näyttelijä.

Ohjaajan olisi kuitenkin pitänyt sytyttää Jake Lloydissa edes jotain tunteen paloa tai sitten kirjoittaa dialogia huomattavasti paremmin. Poika on myös liian söpö muuttuakseen myöhemmin pahuuden ruumiillistumaksi. Muutamat Anakinin reaktiot ovat niin lapsellisia huudahduksia, ettei vastaavia ole edes Disney-leffoissa nähty.

Digitaalista höttöä

Episodi I:n efektileikki on ajoittain komeaa katseltavaa. Täysin digitaalinen, ilmassa pörräilevä norsun ja hyönteisen sekoitus Watto on yksi esimerkki ajoittain oikeasti realistisen näköisistä tehosteista.

Digitaalisuus ei toki ole lähtökohtaisesti pahasta. Tietokoneen jälki vaan paistaa niin selvästi läpi, eikä näytä tarpeeksi realistiselta sekoittuakseen muuhun elokuvaan.

Liika on liikaa, ja katsoja hukutetaankin erikoistehosteisiin myös paikoissa, joissa ei tarvitsisi. Miksi pitää olla kokonaan digitaalinen gunganikansa tai hoveroivia senaatti-istuimia sienen muotoisessa istuntosalissa?

Ohjenuorana on selvästi ollut ”tehdään, kun kerran voidaan”. Kaukana on kuitenkin alkuperäisistä SW-leffoista tuttu maailman rosoisuus, likaisuus ja “kuluneisuus” – kaikki on kiiltävän puhdasta, ja kaiken lisäksi efektit ovat muutaman poikkeuksen ohella aivan liian feikkejä.

Tämä heijastuu myös roolisuorituksiin: viimeistään gunganien vedenalaisessa kaupungissa huomaa, että Obi-Wan ja Qui-Gon ovat ruudun ainoat aidot hahmot, ja näyttelijöiden olo on selvästi epämukava. Vanhojen leffojen nuket toki tiesi nukeiksi, mutta ne uskoi oikeiksi olennoiksi, koska ne oli oikeasti rakennettu ja oikeasti näyttelijöiden kosketeltavissa. (Täytyy tosin myöntää, että Pimeässä Uhkassa nukke-Yoda näyttää surkeammalta kuin Episodi II:n digi-Yoda.)

Pod race on kokonaisuutena todella vaikuttavaa katseltavaa. Formulakansan silmä lepää, ja poikkeuksellisesti lähes koko kisa ajetaan ilman taustamusiikkia. Kaikki digihötö kisan ympärillä vain häiritsee.

Anakinin kilpakumppanit kisassa ovat täysin naurettavia animaatiohahmoja: on ties mitä leppäkerttua, krokotiilia, kukkoa ja vaikka mitä. Kisaa juontaa täysin tarpeetta kaksipäinen hahmo; toinen pää puhuu yhtä kieltä, toinen toista. Eikö välillä voisi olla ihmisiäkin messissä?

Lisäksi mukaan on näemmä ollut pakko tunkea kohtaus, jossa kamelimainen otus tekee tarpeensa ajoradalle. Jo toinen kakkavitsi Tatooine-planeetalla.

Digi-hahmoille tapahtuukin jatkuvasti jotain, joka naurattaa vain viisivuotiaita (jos heitäkään). Komiikka on pelkkää slapstickiä. Varmasti gunganien puhetapa on sekin kehitetty nuoria katsojia miellyttämään, mutta ainakaan minua ei “Miissa-nou-hääv-a-buuba” -dialogi naurata.

Lopputaistelun päätyttyä gunganit bilettävät, ja kuvan etualalla näkyy kaksi identtisesti tanssivaa animaatiosotilasta. Tuskinpa kukaan alkaa sovittua koreografiaa heti verenvuodatuksen jälkeen vetää. Kettuilevatko animaattorit jo itsekin tälle yliampuvalle silmäkarkille?

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat siis aikaan ennen alkuperäistä trilogiaa. Teknologian looginen kehitys on elokuvan tuottajilta näemmä unohtunut: kaikki pinnat ovat täynnä ties mitä tietokonekuvaruutuja ja hologrammimaisia kosketusnäyttöjä, kun taas “parin vuosikymmenen päästä” siirrytään analogisiin ohjaimiin ja nappuloihin. Ilmeisesti galaksissa päätettiin yksinkertaistaa kaikkea elektroniikkaa LCD-kosketusnäyttöjen keksimisen jälkeen.

Hyvisten paetessa Naboo-planeetalta droidit passitetaan korjaamaan vaurioitunutta aluksen ulkopintaa. Kuin sattumalta katolle on sijoitettu kamera, josta matkustajat voivat seurata droidien työskentelyä. Samoin kilpa-ajoissa hyviksillä on maaginen kamera, joka ilman halki liitäen kykenee seuraamaan keskellä aavikkoa olettavasti satoja kilometrejä tunnissa ajavia ajoneuvoja.

Vanhoista elokuvista tuttua on sinertävän hologrammiviestimen käyttö. Pimeässä Uhkassa näköpuhelimen käyttö vedetään kuitenkin överiksi: on isoja näyttöjä, pieniä näyttöjä, hämähäkkimäisillä jaloilla liikkuvia näyttöjä ja pöydän ääressä nököttäviä näyttöjä. Hohhoi.

George Lucas on todennut, että erikoistehoste ilman tarinaa on tylsää. Okei, mikä siis on Kauppaliiton aluksella nähtävien hobittikokoisten minidroidien funktio? MITÄ NE ON SUUNNITELTU TEKEMÄÄN? Pikkurobot ovat kuitenkin vain kaiken tarpeettoman CGI-höysteen jäävuoren huippu.

Kohtaukset on myös kuvattu aivan liian neutraalisti. Kuvakerronnassa on nolla prosenttia draamaa – kaikki kuvataan silmien korkeudelta ja suoraan edestä. Episodit V ja VI ovat täynnä dynaamisia kuvakulmia ja kamera-ajoja.

Outoa sananvaihtoa ja tökeröä tarinankuljetusta

Lähtökohtaisesti juoni ei kuulosta täysin typerältä. On sodan uhkaa ja seikkailua. Ei siinä erityisempää jännitettä ole, mutta saadaanpahan saaga alkamaan. Ah, kun voisimme jättää asian tähän.

Kauppaliitto uhkaa nostavansa sodan jonkun ihme verolainsäädännön takia. Naboolaiset taas eivät ilmeisesti halua maksaa veroja… tai jotain… Ja yhtäkkiä avaruuden omalla S-ryhmällä onkin ikioma armeija valmiina toteuttamaan kauppasaartoja ja maihinnousuja. Toki armeija toimii sii-o-soo, pääseehän yksi yksinäinen avaruusalus läpi kauppasaartoa ylläpitävien sota-alusten armadan.

Juonta kuljetetaan sanalla sanoen tökerösti – tyylillä, joka ehkä toimisi kreisikomediassa. Kun jedit ja Jar Jar poistuvat merenalaisesta kaupungista, he saavat kannoilleen mitä erikoisempia mereneläviä; Godzilla-kopioista jättimäisiin pallokaloihin. Vaara seuraa toistaan, ja kahden monsterin matsatessa Qui-Gon repäisee vitsin: ”Aina on isompi kala”. Miten sattuukin yhteen mereen mahtumaan noin monta merihirviötä?

Merenalaisen paon jatkuessa Jar Jar – joka otettiin mukaan oppaaksi muttei kertaakaan neuvo suuntaa – panikoi, jolloin Qui-Gon tainnuttaa hänet jedivoimillaan. Tähän Obi-Wan toteaa: ”Käytit liikaa Voimaa”. Matka jatkuu taas, kunnes sukellusveneestä loppuu akku. Matka planeetan ytimen läpi on… ööh, planeetan ytimen? Eikö planeetan ydin ole sulaa magmaa tai muuta kuumaa – ei parisataa metriä syvä merialue.

Dialogi on 99-prosenttisesti tönkkösuolattua, alleviivaavaa jäykistelyä. Jedit jakelevat kuivia viisauksia, joista ”ahneus voi olla tehokas liittolainen” lienee kryptisimpiä. Edes Yodan opit eivät tunnu sisältävän järkeä.

Keskustelut Anakinin kohtalosta naurattavat.

Pojan verinäyte sisältää midi-chlorian-hiukkasia huikean määrän (verinäyte, jonka Qui-Gon lähettää eteenpäin kännykkänsä kautta). Niinpä untuvikko viedään jedineuvoston eteen arvioitavaksi.

”Hänen on pakko olla Valittu”, sanoo Qui-Gon pojan kuullen. Ööhjoo, ai mä oon valittu, kiva kuulla, ei täs sit mitään.

Anakin pohtii kyllä itsekin ympärillään pyöriviä tapahtumia: ”Kuulin puhetta midi-chlorianeista, ja olen miettinyt: mitä ovat midi-chlorianit?” Jälleen esimerkki mahtavasta dialogista. Anakin olisi voinut myös kysyä: “Kuulin puhetta midi-chlorianeista, mitä ne ovat?”

Jeesuksen tapaan neitseellisesti sikinnyt Anakin puhuu myös enkeleistä. Kristillisyys ei todellakaan istu kulttimaisen Voiman maailmaan.

Neuvosto ei anna lupaa pojan kouluttamiseen, sillä hänen tulevaisuutensa on ennustajilta hämärän peitossa. Paitsi sitten, kun Obi-Wan kertoo luvanneensa asian opettajalleen ennen tämän kuolemaa. Aijaa, no kyllä sä sitten saat kouluttaa sitä poikaa! Lisäksi Obi-Wan saa jedin tittelin vasta leffan lopussa, vaikka jo alkuteksteissä kerrotaan kahden jedin lähteneen sovittelemaan Naboon ja Kauppaliiton pattitilannetta.

Alleviivaukset jatkuvat läpi elokuvan. Kun laser ei läpäise droidien pintaa, Obi-Wan tokaisee: ”Niillä on suojageneraattorit.” Heti todettuaan, että pod race -kilpailuissa tarvitaan jedirefleksejä, mestari Qui-Gon nappaa salamannopeasti kiinni Jar Jarin kielestä.

Toisaalta taas koko politiikkakuviota ei selitetä tarpeeksi hyvin. Verotukseen pohjaava sota, jonka perimmäinen tarkoitus on nostaa sith-lordi Keisariksi ja mahtavan klooniarmeijan johtajaksi, tuntuu todella hähmäiseltä.

Jar Jarin kieltä venytellään myöhemminkin. Anakin fiksailee ajokkiaan ja varoittaa voimanlähteestä, koska siihen koskeminen turruttaa tuntikausiksi. Viisi sekuntia myöhemmin JJ tuikkaa vahingossa kielen voimanlähteeseen.

Juonen lukuisista epäkohdista listattakoon vielä muutama jatkuvuuteen liittyvä koukero.

Kauppaliiton sotajoukkojen murtautuessa Naboon pääkaupunkiin kuningatar Amidala seuraa tapahtumia ikkunasta. Hänellä on juhlava, hyvin raskaanoloinen asu ja kasvot täysin punavalkoisen meikin peitossa. Hetkeä myöhemmin hän onkin sujahtanut palvelijan asuun ja pessyt naamansa puhtaaksi meikeistä. En tunne ketään, joka pystyisi samaan.

Kauppaliiton aluksella taasen jedit osaavat juosta droideja juoksemalla Maantiekiitäjä-piirrettyäkin nopeammin, mutta myöhemmin Obi-Wan ei jaksa juosta Qui-Gonin ja Darth Maulin perässä.

Vähemmän silmäkarkkia, enemmän merkityksiä

Paljon olisi Pimeästä Uhkasta poistettavaa tai uudelleenmietittävää.

Aloittaaksemme nurinkurisesti suuri lopputaistelu on valosapelitaisteluita lukuunottamatta vain jatkuvaa, turruttavaa pelleilyä. Droideja on käsketty tuhoamaan kaikki vastustajat, mutta silti he ottavat sotavankeja. Poukkoilemme sotatantereelta valomiekkailuihin, siitä palatsiin tunkeutumiseen, siitä keskelle avaruussotaa.

Gunganit vain spedeilevät, ja yhtäkkiä Jar Jar on heidän kenraalinsa. Gunganien sotajoukko toimii houkutuslintuna pahalle droidiarmeijalle. Amidala suostuttelee heidät mukaan taistoon ja tarjoaa sopua. Gunganien sammakkopomo on tästä mielissään: ”Ai me ollaan sit tasavertaisia? Wau, no kyllä me sitten tullaan tykinruoaksi!”

Ihmisten ja gunganien kiistoja ja sopua olisi pitänyt muutenkin syventää. Heidän todetaan elävän symbioosissa, mutta hei miten planeetan eri puolilla asuvat kansat, joista toinen asuu meren alla, ovat muka toisistaan riippuvaisia?

Anakin lentää vahingossa keskellä avaruudessa käytävää taistelua, ja sattumalta tuhoaa pahisten komentoaluksen. Lentäessään ulos räjähtävästä laitoksesta hän hihkuu ja toteaa: ”Tämä se vasta on kilpa-ajoa!” En ehkä itse suhtautuisi hengenvaaraan noin kevyesti.

Koko loppuhuipennus olisi siis pitänyt miettiä uusiksi. Meren alla elävät gunganit olisivat muutenkin voineet olla vähemmän koomisia hahmoja – oikeasti jaloja sotureita, jotka eivät olisi digitaalisia animaatioita.

Pienesti häiritsee, että pikku Anakin on otettu seuraamaan Qui-Gonin polttohautausta avotulella. Ylipäänsä se, että Anakin on alle kymmenvuotias poika, tuntuu turhalta. Seuraavissa elokuvissa hahmoa esittää varttuneempi ja pätevämpi näyttelijä, joten emme pääse millään tasolla samastumaan kumpaankaan versioon, siinä missä muita hahmoja esittävät samat näyttelijät. Elokuvasarjan muissa episodeissa toki painotetaan, miten jedikoulutus pitäisi alkaa nuorena. Mutta onnistuihan se parikymppisellä Lukeltakin, joten ehkä Anakin olisi myös voinut olla vähän jo varttuneempi.

Anakinin potentiaalista saadaan vihiä verinäytteen korkean midi-chlorian-näytteen avulla. Olen miettinyt midi-chlorianeja ja haluankin kysyä: mitä hiton pointtia on jollain midi-chlorian-luvuilla? Alkuperäisessä trilogiassa ei puhuta näistä soluista sanaakaan, joten eikö nytkin asian olisi voinut kiertää? Katsojalle riittää, että jedit ”aistivat Voiman olevan hänessä vahva” tai jotain sellaista.

Heti elokuvan alkuun olisi pitänyt saada enemmän jännitettä. Olisipa kaksi keskenään taistelevaa avaruusalusta tai muuta – aivan kuin Uudessa Toivossa.

Jos nyt kuitenkin pitäydytään alkuskenaariossa, olisi toiminnan pitänyt lähteä napakammin liikkeelle. Jospa vaikka jedit olisivat olleet matkalla neuvotteluihin, kun heidän aluksensa kimppuun hyökätään. Nyt vain katsotaan yksinäisen aluksen lipumista avaruudessa.

Kuten jo tuli todettua, Darth Maulille olisi pitänyt saada enemmän tilaa, ja kapinoivan Qui-Gonin ja neuvoston välistä jännitettä olisi pitänyt korostaa. Tai oikeastaan: koko Qui-Gonin olisi voinut poistaa tai sitten tapattaa heti alkuun. Obi-Wan tarinan keskiöön kiitos.

On aivan liian suuri yhteensattuma, että  pieni Anakin on muka rakentanut C3PO:n. Protokolladroidin tarpeellisuus uusien elokuvien tarinalle on nollassa. Anakin toteaa rakentaneensa 3PO:n äitiään auttamaan, mutta miten jäykkä protokolladroidi olisi orjanaiselle avuksi? On myös hassua, että poika rakentaa robotin, joka on täysi kopio massatuotetusta robottimallista – olihan Kauppaliiton aluksellakin samanlainen hökötys.

C3PO:n poistamalla karsiutuisi edes yksi epäloogisuus Episodi II:sta – se, että jotenkin C3PO tunnistaa aikuistuneen Anakinin, vaikka Pimeässä Uhkassa Anakin on pikkupoika lähtiessään robotin luota.

Mutta mikä on Pimeän Uhkan perimmäinen epäkohta? Yleinen ponnettomuus. Mihinkään ei tartuta, hahmot jäävät pinnallisiksi, näyttelijät latelevat repliikkinsä vain palkkarahat mielessään. Droideja vastaan taistelevat jeditkin vain laahustavat laserien viuhuessa ja ihme kyllä selviävät vahingoitta, vaikka liikkeet ovatkin köykäisiä.

Galaktista byrokratiaa puidaan turhankin paljon, vaikka ymmärrän tilanteen selittelyn välttämättömyyden loppusaagaa ajatellen. On kuitenkin tylsää kuunnella jorinoita veroista ja kauppasopimuksista. Eikä tosiaan siltikään saa tilanteesta selvää.

Politikoinnin pönttöys kulminoituu kohtaukseen, jossa galaktisen tasavallan ylin kingi johtaa kokousta. Huhut lahjonnasta ja kanslerin olemattomasta vallasta paljastuvat todeksi, kun kesken kokouksen iso smurffi kuiskaa julkisesti tämän korvaan toimintaohjeita. Eiköhän kuka tahansa kepulainen tiedä, että poliittiset juonet punotaan rahoittajien saunailloissa, ei keskellä eduskunnan istuntoa.

Järkevin ratkaisu olisi ollut sulauttaa Episodit I ja II samaan leffaan ja keksiä kakkososaksi jotain lisämeininkiä. Hahmot ja heidän väliset suhteensa olisivat ehtineet kehittyä kunnolla sen sijaan, että tapahtumat ja “tunteet” vain läiskitään katsojan/näyttelijöiden naamaan.

Darth Maul olisi ehkä voinut kuolla myöhemmässä osassa, ja joko Episodi II:n Lordi Dookun tai III:n kenraali Grievouksen olisi voinut heivata.

Pimeä Uhka on joko Qui-Gon tai George Lucas

Pitäisikö George Lucasia kiittää uusista Star Wars -elokuvista? Pitäisi, jos ne olisivat jotenkin yllättäviä tai muuten vaan hyvin käsikirjoitettuja – ja sitähän ne eivät ole. Qui-Gon on ainoa hahmo, jonka kuolema tulee edes vähän yllärinä, mutta sitten OST-levylle läiskäistään biisi Qui-Gon’s Noble End. Hey come on!

Etenkin Pimeä Uhka tuntuu siltä, että se olisi käsikirjoituksen ensimmäinen versio, jota ketään ei ole pyydetty kommentoimaan. Episodi II:n parhaat palat nähdään lopun suuressa kloonitaistelussa, mutta koko sekvenssi onkin ILM-yhtiön duunia eikä George Lucasin. George on keulinut, eikä pysty peittämään virheitään. Olisipa edes ohjaajan pallille istutettu joku pätevämpi henkilöohjaaja. Esimerkiksi Georgen kaveri Steven Spielberg, vaikken häntä fanitakaan.

Sithin Kosto on mielestäni hyvä leffa, vaikka siinäkin paljon hoopoillaan. Kuitenkin koko trilogian kattava konkreettinen esitys siitä, miten Anakin kääntyy Voiman pimeälle puolelle, vie pohjan myöhemmiltä episodeilta. Esimerkiksi Episodi V:n “I am your father” -koukun yllätyksellisyys torpataan etkotrilogian myötä täysin.

Jopa elokuvan otsikko on hämmentävä. Mikä on tuo “Phantom Menace” eli ”pimeä uhka”? En luopuisi näin eeppisestä tittelistä, mutta jotain perustaa sille pitäisi olla. Pimeä uhka viitannee jedien epätietoisuuteen pahisten juonista; pahiksethan edustavat Voiman pimeää puolta.

Pitäydyn kuitenkin teoriassa, että pimeä uhka on Qui-Gon. Tosielämän pimeä uhka on etkoelokuvat pelkästään liiketoiminnan näkökulmasta tehnyt George Lucas.

Pimeä Uhka on todella huono elokuva. Se on huono elokuva muutenkin, mutta über-surkea SW-asteikolla. Kuitenkin odotan parin viikon päästä Suomeen saapuvaa 3D-versiota tavallaan innolla. SW-leffoja on kiva katsoa teatterissa, ja etenkin alkuperäistrilogiaa menen katsomaan suurella innolla, sillä en ole niitä valkokankaalta nähnytkään. Kerron Phantom Menace 3D -kokemuksistani myöhemmin.

Star Warsien 3D-versiot on määrä julkaista vuoden välein. Todennäköisesti koko setti kuitenkin bommaa siihen malliin, että ne julkaistaan parin vuoden sisään. Pimeän Uhkan kohdalla kuitenkin tietää, ettei kuvan kolmiulotteisuus tuo tarinaan yhtään syvyyttä. Ja vaikka George Lucas miten raiskaisi muokkaisi vanhoja elokuviaan, tiedämme, ettei Jar Jar Binksiä ole kuitenkaan poistettu tästä 3D-versiosta.

Easter Egg: Vaikka nettikriitikot yleensä tyytyvät haukkumaan etkotrilogiaa, saavat alkuperäisetkin episodit osansa piikittelystä. How Return Of The Jedi Should Have Ended -animaatiossa piikitellään myös etkotrilogian jatkumo-ongelmille.