Tag: scifi

  • Mitä trailerit paljastavat uusista Terminator- ja Batman-elokuvista?

    Mitä trailerit paljastavat uusista Terminator- ja Batman-elokuvista?

    Batman Superman Snyder promo
    Supersankarit ottavat mittaa toisistaan – mutta vasta vuonna 2016.

    Missasitko nämä trailerit?

    Viimeiset pari viikkoa ovat olleet varsinaista leffanörttien unelmaa, kun scifi-toimintaleffa toisensa jälkeen on esittäytynyt maailmalle uusin trailerein. On Antmanit, Ihmeneloset ja kaikki.

    Eniten huomiota sai tuore The Force Awakens -elokuvan promo, joka antaa enemmän vihiä uuden sodan syttymisestä kaukaisessa galaksissa, jota niin rakastamme. Ensimmäiset ehdotukset Episodi VII:n suomenkielisestä nimestäkin on jo heitetty ilmoille.

    Tähtien Sotien tulevaisuus näyttää valoisalta, mutta samalla hehkutettu kakkostraileri vei huomion kahdelta muulta leffanörttien kovasti odottaman elokuvasarjan paluulta – samalla viikolla julkaistiin nimittäin myös kesällä ensi-iltaan tulevan Terminator: Genisys -leffan uusi traileri. Myös ensi vuonna julkaistavan Batman v Supermanin teaser vuoti julkisuuteen.

    Terminator Genisys teattereissa 26.6.2015

    Huhumylly uuden Terminator-elokuvan ympärillä on jyllännyt pitkään. Tiedossa oli, että Arnold Schwarzenegger palaa tuttuun tuhoajan rooliinsa – joskin harmaantuneena mallina.

    Monet ovat kritisoineet sankariterminaattorin ikääntymistä väkinäisenä temppuna pitää Arska mukana leffoissa, mutta omalla kohdalla idea iskee. Toki haluan harmaalle tukalle hyvän selityksen, mutten dissaisi ideaa turhaan – uusi “design” näyttää pätevältä.

    Yleisesti ottaen luvassa on tiettävästi enemmän aikamatkailua kuin koskaan aiemmin – Arskakin kohtaa oman itsensä nuorempana robojamppana. Paluu tulevaisuuteen -fanina voin vain kannattaa moista aikajatkumon kanssa kikkailua – luvassa on toivottavasti suuri seikkailu.

    Yksi Terminator-klisee alkaa kuitenkin ehkä pikku hiljaa tuntua väsyneeltä – miksi Arskan pitää joka ikinen kerta menettää toinen silmänsä? Punainen robosilmä on aina vaikuttava maskeeraustehoste, mutta silti. Luulisi, että vähitellen terminaattorien silmän alue tajuttaisiin rakentaa kestävämmäksi.

    Uusi traileri paljastaa mielenkiintoisen koukun: ihmisten pelastusliikkeen johtaja John Connor paljastuu koneeksi. Genisys-Connor näyttää sata kertaa äijemmältä kuin Nick Stahl Terminator 3:ssa. Samoin Kyle Reesen esittäjä on pari leveliä korkeammalla kuin Salvationin versio. Sarah Connor taasen on huomattavasti… söpömpi kuin Linda Hamilton tai Lena Headey, mutta näyttää pitävän puolensa ainakin trailerin perusteella.

    Genisys sisältää itse asiassa yllättävän hauskan viittauksen James Cameronin alkuperäisiin Terminatoreihin. Esittäytyessään Reeselle Arnold nähdään hymyilemässä väkinäisesti – selkeä viittaus fanien keskuudessa erittäin tunnettuun, Tuomion päivästä poistettuun kohtaukseen.

    Batman v Superman vuonna 2016

    Mitä Batmanille tapahtuu seuraavaksi? Sitä pohdittiin heti Christopher Nolanin The Dark Knight -trilogian jälkimainingeissa, mutta eipä tullut mieleen, että luvassa olisi eeppinen taistelu Teräsmiehen kanssa.

    Batman v Superman saapuu teattereihin vasta ensi vuonna, mutta internet on seurannut tuotantoa suurella innolla. Vastikään vuodettu teaser paljastaa tulevan supersankaritaiston olevan h******n ryppyotsainen: Batman tuhoaa ikuisessa iltahämärässä kylpevää kaupunkia ja hilluu kiväärin kanssa pilvenpiirtäjän katolla, Teris taas haahuilee ympäri maailmaa ja tuijottaa taivaalle melankolisena.

    Alun perin Ben Affleckin valinta Lepakkomieheksi sai tämän Bat-fanin varpailleen: perustuen miehen edelliseen supersankariyritykseen, Daredevil-floppiin, pelkäsin uskottavuuden puolesta. Elokuvaa inspiroineessa The Dark Knight Rises -sarjiksessakin Batman on huomattavasti iäkkäämpi kuin Affleck.

    Kelkka on kuitenkin alkanut kääntyä vaikuttavien promokuvien myötä, ja trailerissa nähtävä panssaroitu viittasankariasu ja ylimunakas heitto “Do you bleed? You will” antavat odottaa jotain testosteronintäyteistä hyvää.

    Bonus Arnold-faneille

    Eikä tässä vielä kaikki. Mainitsinkin aiheesta jo taannoisessa Digilluusiossa, mutta Schwarzeneggerilta on tulossa myös elokuva, joka vaikuttaa todellakin uudelta aluevaltaukselta. Zombie-epidemiaa käsittelevä Maggie ei olekaan mikä tahansa aivoton räiskintä, vaan ennemmin draama, jossa Ison Arskan esittämä isä on menettämässä tyttärensä tuhoisalle taudille. Trailerin perusteella yllättävää potentiaalia.

    IMDb:n mukaan Maggie saapuu ensi-iltaan Ruotsissa ensi kuussa. Saa nähdä, miten käy Suomen – katsoisin tämänkin mieluusti teatterissa isolta kankaalta, mutta onkohan tyytyminen levyjulkaisuun?

  • 10 syytä, miksi Pimeä Uhka on paras Tähtien Sota -elokuva

    10 syytä, miksi Pimeä Uhka on paras Tähtien Sota -elokuva

    Phantom Menace Pimeä Uhka
    Pimeä Uhka, ah tuo kiistaton scifi-klassikko.

    The Force IS strong in this one

    Monet väittävät, että Episodi I: Pimeä Uhka olisi koko Star Wars -saagan kehnoin osa, rimanalitus, häpeäpilkku galaktisessa arkistossa. HurraaKerkon yhden miehen toimitus tietää kuitenkin toisin – Phantom Menace on todellinen neronleimaus, täyttä audiovisuaalista neroutta. Film Februaryn kunniaksi onkin vuorossa kymmenen syytä, miksi avaruussaippuaoopperan ensimmäinen osa on se suurin ja kaunein.

    Pimeä Uhka on paras Tähtien Sota -elokuva, koska…

    10. Olet nähnyt vain yhden Star Wars -elokuvan

    Olet aloittanut elokuvien katsomisen numerojärjestyksessä ja tajunnut Episodi I:n olevan niin kauheaa kuraa, ettet voi jatkaa saagaa loppuun. Niinpä parhaan Star Wars -elokuvan titteli lankeaa Phantomille de facto.

    9. Olet kännissä

    Joskus päihtyneessä tilassa tekee virhearvioita. Eiksh hei toi Ritva ookin hei aikashhhyvännägöne?

    8. Omistat tussin

    Ja olet joskus – todennäköisesti kännissä (ks. kohta 9) – päättänyt tussata DVD:ssä tai Blu-ray-levyssä lukevasta numeraalista IV sen jälkimmäisen merkin pois. Et ehkä muistanutkaan, että Episodi I päättyy siihen, että Luke tuhoaa Kuolemantähden? Episode I kicks ass!

    7. Se on ainoa kristillinen Star Wars -elokuva

    Anakinin puheet enkeleistä vihjaavat, että kristinusko on viimein saapunut tuohon kaukaiseen galaksiin pelastamaan Voima-nimiseen pakanauskonnon nimissä toimivat harhaoppivat sielut. Lisäksi mahdollinen pakanauskon mahti kumotaan paljastamalla, että jedien taidot pohjaavat veren korkeaan midi-chlorian-arvoon – pyh puheet siitä, että Voima olisi jotenkin hengellinen kokemus!

    6. Episodi I on ainoa, jonka voi skipata

    Star Wars -maratoni tekee sielulle hyvää, muttei välttämättä istumalihaksistolle. Phantom Menace on oivallinen lisäys sarjaan, koska sen voi hyvällä omatunnolla jättää väliin. Ks. oikea tapa katsoa Star Warsit.

    5. Tästä voi mennä vain ylöspäin

    Jonnekinhan se rima pitää asettaa, jotta sen voi ylittää. Pimeän Uhkan rinnalla Episodi II vaikuttaa varsinaiselta Citizen Kanelta.

    4. Siinä puhutaan tärkeistä asioista

    Pimeä Uhka on kuitenkin suunnattu myös lapsille, ja lasten on syytä jo varhain oppia korruptoituneista poliitikoista, kauppareiteistä ja ihmiskaupasta. Myöskin, Episodi I on ainoa Star Wars -elokuva, jossa yksi päähenkilöistä on kehitysvammainen (Jar Jar Binks). Lapsille on hyvä opettaa sosiaalisia taitoja ja sitä, ettei ole kohtele erilaisia huonosti. Koska kaikki Episodi I:n hahmot rakastavat Jar Jaria.

    3. George Lucas on jumala

    Ja sellaisena erehtymätön. Ai niin – mainitsinko jo, että tämä kirjoitus oli alun perin otsikoltaan Episodi I, tuo koko elokuvasarjan tahrannut Pimeä Uhka? Onneksi LucasFilm ystävällisesti sponsoroi digitaalisen uusiopainoksen paremmilla tehosteilla ja musiikeilla. Parannukset originaaliin ovat aina poikaa. Saisinko nyt eväslaatikkoni takaisin? George? Rick?

    2. Noh, koska lista

    Saatoit tietääkin, että HurraaKerkko tykkää Top 10 -listoista, ja kaikissa nasevissa top 10 -listoissa on tosiaan kymmenen kohtaa. Tämäkin filler lienee kuitenkin mielenkiintoisempi lisäys sarjaan kuin Episodi I Star Wars -saagaan.

    1. Koska mä olen kännissä

    Ai miten niin en saisi juoda shotteja heti aamusta? Mä oon lomalla! Huomenta, Ritva!

    Film February jatkuu lähipäivinä aiheella, joka sekin liittyy Tähtien Sota -elokuviin…  PÄIVITYS: Turha leikkiä mystistä – lue artikkeli  Star Warseissakin taajaan käytetyn Wilhelm Screamin taustoista.

  • Mitä Prometheus-traileri paljastaa uudesta Alien-elokuvasta?

    Mitä Prometheus-traileri paljastaa uudesta Alien-elokuvasta?

    Science Fiction on täällä jälleen – mahtavaa!

    Hollywoodin tehtailtua kymmenisen vuoden ajan ties minkälaisia fantasiaseikkailuja on todella piristävää nähdä tieteiselokuvan palaavan valtavirtaan. John Carter ja tulevat Total Recall -uusioversio ja Alienin esiosa Prometheus ovat mahdollisesti vaihtelevasta onnistumisestaan huolimatta viemässä meidät jälleen uusiin maailmoihin avaruusalusten, tekoälyn ja muun teknologian avulla – ilman velhojen loitsuja ja keijujen runoiluja.

    Muutama viikko sitten ensimmäistä kertaa näkemäni Prometheus-elokuvan traileri on yksi harvoista trailereista, joka oikeasti saa hinkumaan leffateatteriin pääsyä. Vastaavan innostuksen on saanut aikaan vain muutama traileri – kuten esimerkiksi ensimmäisen The Matrixin mainos ja parin vuoden takainen Inception.

    Mutta mitä Prometheuksen mainospätkä kertoo itse elokuvasta? Ridley Scott, yksi lempiohjaajistani, palaa Alien-elokuvien pariin kertoakseen tarinan… no, enpä nyt käykään googlailemassa juonipaljastuksia liiaksi. Sen tiedän, että Alien-saagan maailmaan sijoittuvassa scifarissa tutkijaryhmä löytää avaruuden syövereistä vihjeitä ihmisen alkuperästä ja kohtaa koko ihmiskuntaa uhkaavan vaaran.Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä Alien-elokuvaa.

    Trailerissa tiedemiesten paljastetaan löytävän yhteneväisyyksiä muinaisten sivilisaatioiden merkistöistä. Porukka lähtee löytämänsä muinaisen kartan ohjastamalle tutkimusretkelle pääteltyään symbolien olevan jonkinlaisia kutsuja.

    Tieteilijät löytävät tuntemattomalta planeetalta ihmishahmoisen muistomerkin, jonka ympärillä näyttäisi olevan kymmenittäin alieneiden munia. Jotain elämää planeetalta joka tapauksessa löytyy, ja ihanasti tiisaavan silmänräpäyksen ajan trailerissa nähdäänkin vilahdus aikuista Alien-hirviötä muistuttavan olennon alaraajoista.

    Perinteikkään 2.30-mittaisen trailerin about puolivälissä tapahtuu hieno tunnelmallinen siirtymä perustieteisseikkailutunnelmista kauhutrillerimpään suuntaan. Musiikki on atmokseltaan selkäpiitä karmivaa horroria “kasvavine” jousineen ja ihmisen kirkumista muistuttavine tehostelooppeineen. Porukat friikkailevat pelosta, jonka aiheuttajaa näytetään vain viitteellisesti. Hektinen leikkaus ja ahdistava musiikki nostavat katsojan sykkeen kattoon. Todella intensiivinen loppunostatus.

    Hatunnostoja Alienille

    Alkuperäisen Alienin trailerin tapaan Prometheuksen traileri on todella kiusoitteleva: se rakentaa jännitystä mehuttamalla päähenkilöiden ahdistustiloja, muttei lopulta paljasta mitään liikaa. Alienin trailerissahan ei näytetä oikeastaan mitään.

    Prometheus esittelee juonen peruskuviota huomattavasti enemmän, vaikka salamyhkäinen sekin on. Prometheus pokkaa muutamalla muullakin kikalla Scottin ensimmäiseen alienointiin päin käyttämällä kirkumislooppia musiikin osana, ja Iron Sky -näytöksessä esitetyssä trailerissa elokuvan otsikko ilmestyy hiljaksiin ruudulle samalla tyylillä kuin vuoden 1979 trailerissa ja itse elokuvassakin.

    Traileri saa todella innostumaan elokuvasta, vaikken alun perin ollut siitä sen kummemmin kiinnostunut. Ainoana miinuksena voisin mainita trailerin paljastaman teknologian kehityksen nurinkurisuuden, joka vaivasi myös Star Warsin esiosatrilogiaa: laitteet vaikuttavat paljon sofistikoituneemmilta kuin mitä myöhemmissä Alien-elokuvissa nähdään.

    Joka tapauksessa pisteet kotiin todella tyylikkäästä trailerista – ja ylipäänsä siitä, että Scott palaa genren pariin. Tehosteet näyttävät hienoilta ja casting tuntuu myös olevan kohdallaan: mukana ovat muun Charlize Theron ja yksi tämän hetken viileimmistä miehistä, Michael Fassbender.

    Ripley ja Renny

    Yleensä en hypi innosta prequel-elokuvien kohdalla, koska niistä vähän tietää, miten hommassa lopulta käy. Prometheuksen kohdalla homma voi kääntyä eduksi – en olisi kiinnostunut “jälleen kerran” Sigourney Weaverin tähdittämästä Alien-jatko-osasta.

    Trailerin inspiroimana katsoin vuoden -79 Alienin käytännössä ensimmäistä kertaa. Jatko-osa Aliensin olen nähnyt jonkun sata kertaa, mutta sen rinnalla ykkönen tuntui joskus nuorempana todella unettavalta. Häpeäkseni katsoin leffan pääosin pikakelauksella, minkä johdosta leffa ei tosiaan ekalla kertaa säväyttänyt.

    Revanssin myötä elokuva toimii nyt paljon paremmin, vaikkeivät tehosteet välttämättä yhtä hyviä kuin myöhemmissä osissa olekaan. Itse Alienin ympärille rakentuu mystiikkaa, koska sitä näytetään varsin säästeliäästi. Näyttelijäntyö on rautaa. Pakko myös antaa propsit Nostromo-aluksesta, joka näyttää oikeasti kuluneelta ja käytännöllisyyteen keskittyvältä avaruusalukselta, eikä miltään supersiistiltä kiiturilta. Elokuva etenee myös sopivan napakkaan tahtiin, ja kyllä tutkimusmatka Alienin avaruusalukseen jännittää.

    Muutama hoopous leffasta löytyy. Mother-tietokoneelle esitetään muutama turhan filosofinen kysymys, jotta konetta voisi pitää realistisena. Aliens-elokuvassa, joka on vähän toimintapainotteisempi mutta erittäin onnistunut jatko-osa, taas vähän ihmetyttää seikkailun lähtötilanne: Ripleyn ajelehdittua 80 vuotta avaruudessa planeetalle, jolla tämä Alienin kohtasi, on saanut asutusta, mutta sattumalta vasta Ripleyn löydyttyä planeetan uudisraivaajat kohtaavat samaisen hirviörodun ensimmäistä kertaa. Varsin mukavasti ajoitettu kohtaaminen, jotta Ripley pääsee tutkimaan ja hutkimaan.

    BTW: tiesitkö, että Alien III:n ohjaajan pallille harkittiin yhdessä vaiheessa Renny Harlinia? Tiettävästi aikataulut eivät kuitenkaan käyneet yksiin, ja lopulta elokuvan ohjaksissa oli David Fincher. Voi olla, että mielipiteeni myös Alien 3:sta muuttuisi jos sen nyt uudelleen katsoisin, mutta eipä kummemmin inspaa.

  • Kuukauden Digilluusio: Episodi I, tuo koko elokuvasarjan tahrannut Pimeä Uhka

    Kuukauden Digilluusio: Episodi I, tuo koko elokuvasarjan tahrannut Pimeä Uhka

    Episodi I:n Digilluusio-arvostelun versio II:n osa I.

    Kauan kauan sitten kaukaisessa Hollywoodissa…

    …Julkaistiin elokuva, joka teki lähtemättömän vaikutuksen haltioituneeseen yleisöönsä. Jonka uraauurtavat tehosteet ja mielikuvituksellinen tarina inspiroivat viihdeteollisuutta kopioimaan sitä tuhansin eri tavoin. Elokuva, jonka ympärille muodostui oma uskontonsa.

    Vuosia myöhemmin saagan mastermind George Lucas ilmoitti fanipoikien suureksi riemuksi uudesta Star Wars -trilogiasta. Vuosina 1999-2005 julkaistut episodit I-III kuitenkin kärsivät erikoistehosteähkystä ja kliinisyydestä. Ne ovat kaikin puolin auttamattoman kömpelöitä.

    Etkotrilogian pahin mätämuna on kuitenkin Episodi I: Pimeä Uhka.

    Arvostelin Pimeän Uhkan pari vuotta sitten Reaktori-verkkolehdessä samaan tapaan kuin Michael Jacksonin Invincible-levyn. Elokuvan saapuessa muutaman viikon päästä takaisin teattereihin “loisteliaana” 3D-versiona on hyvä syy kaivaa vanha arvostelu naftaliinista ja pistää se samalla uuteen uskoon. Kuljen siis häpeällisesti Lucasin jalanjäljissä, mutta ehkä se sopii teemaan.

    Netissä on sitten oman kirjoitukseni tullut törmättyä toinen toistaan luovempaan Star Wars Prequel -arvosteluun. Olen saanut huomata, etten tosiaankaan ole Episodi I -vihassani yksin.

    Ehdottomasti parhaan analyysin elokuvasta tarjoaa Red Letter Median yli tunnin mittainen leffa-arvostelu. Herra Plinkett nillittää samoista aiheista kuin minäkin, mutta paljon kattavammin ja viihdyttävämmin. Niinpä aionkin sikamaisesti varastaa muutaman ajatuksen tähän Pimeä Uhka -nillitykseni uuteen versioon.

    On siis aika jälleen kerran perehtyä Tähtien Sota -saagan aneemisimpaan toilailuun. Se ei ole välttämättä ole erityisen uhkaava, mutta aivan varmasti ihan pimeä.

    Angry Star Wars Nerd

    Tunnustaudun avoimesti suureksi Tähtien Sota -faniksi. Rakkauteni elokuvia kohtaan syttyi jo kymmenvuotiaana pojankoltiaisena, kun katsoin alkuperäisen trilogian yhden viikonlopun aikana isäni luona.

    Osviittaa faniuden tasosta antanee se, että elokuvien lisäksi omistan vain vähän fanikamaa; oma Darth Vader -puku ja valomiekka ovat toki ikuisella haavelistalla. Pelejä olen jonkin verran pelannut (esimerkiksi alkuperäinen Knights Of The Old Republic on aivan loistava), mutta kyllä se alkuperäinen leffatrilogia on “where it’s at.”

    Elokuussa 1999 astuin Pimeän Uhkan ensi-iltaan keskiyöllä. Fiilis teatterissa Star Wars -tekstin ilmestyessä oli mieletön. Kuitenkin jo keltainen, tähtiin katoava introteksti sai aavistamaan pahaa, kun juonen alkuasetelma oli suomennettu niin sanotusti elokuvan sisään. Sanojen metrin mittaiset välimatkat toisistaan kertoivatkin jo kaiken oleellisen: tätä ei ollut mietitty ihan loppuun asti.

    Alkuperäinen Star Wars-trilogia on “the shit”, mutta Pimeä Uhka on vain “plain shit”.

    Sympathy For The Devil

    Vedetäänpä ensin hieman kotiinpäin toteamalla, että on elokuvassa jotain hyvääkin. Tekninen toteutus on pääosin komeaa, formulamainen pod race -kisa on elokuvan komeimpia kohtauksia. Monen muun “hyvähkön” kohtauksen tapaan koko sekvenssi kylläkin pilaantuu liiallisesta efektijumpasta.

    John Williamsin musiikit pauhaavat edelleen tapahtumien dynamona, ja sinfoniat tuovatkin paljon lisäarvoa muuten lattealle tunnelmalle. Kun Darth Sidiouksen eli tulevan Keisarin demoninen teema alkaa, nousee fanin syke humpsahtaen. Uudetkin teemat iskevät, mutta eivät ehkä ole niin ikimuistoisia kuin alkuperäisen trilogian. Koko etkotrilogian musiikkien onnistuu kuitenkin sekä pokata alkuperäisten suuntaan että laajentaa soundimaailmaa uusiin ulottuvuuksiin (etenkin melankolisen Episodi III:n).

    Leikkaustyyli pyyhkäisyineen noudattaa vanhojen elokuvien kaavaa. Vuoden 1983 Jedin Paluussa pääpahista esittänyt näyttelijä palaa rooliinsa Pimeässä Uhkassa, ja huppupäisen Sidiouksen tatsi on edelleen aika mukavasti hallussa. Pääpahiksen kaksoishenkilöllisyys paljastetaan tyylikkäästi (ainakin itse muistan yllättyneeni paljastuksesta ensimmäisellä katselukerralla), joskin monet olivat ilmeisesti jo pian leffan alun jälkeen asian päätelleet.

    Ewan McGregor ansaitsee kiitosta Sir Alec Guinnessin puhetyylin onnistuneesta imitoinnista. Nuori Obi-Wan Kenobi on kuitenkin elokuvassa lähinnä statisti, jolla ei ole paljoakaan painoarvoa juonen kannalta.

    Pimeän uhkan juoni

    Phantom Menace kuljettaa katsojan kaukaiseen galaksiin, jossa byrokratiaan turhautunut Kauppaliitto asettaa Naboon planeetan kauppasaartoon. Kauppaliiton tehtävään usuttaa huppupäinen pääpahis. Katsojalle ei käy kunnolla ilmi, mitä Kauppaliitto saarrosta tai sodasta loppupeleissä hyötyy.

    Ongelmaa ratkaisemaan lähetetään kaksi jediä, ja tästä alkaa epäonninen seikkailu pitkin tuttuja ja tuntemattomia planeettoja. Jedit seurueineen törmäilevät paikasta ja vaarasta toiseen yrittäessään selvittää Kauppaliiton sotatoimiin johtavan juonen perimmäistä tarkoitusta.

    Kuin kohtalon johdattamana sankarit kohtaavat pienen pojan, Anakin Skywalkerin, jonka ottavat mukaansa kouluttaakseen hänestäkin jedin. Mestari Qui-Gon Jinn uskoo pojan olevan profetioiden lupaama Valittu, joka tuo tasapainon Voimaan (vähänpä he tietävät pojan tulevaisuudesta ja synkästä kohtalosta).

    Orjapoika lähtee porukan mukana toilailemaan. Juniori räjäyttää avaruudessa olevan Kauppaliiton avaruusaseman, voittaen Kauppaliiton ja naboolaisten välisen taiston hyvisten hyväksi – täysin vahingossa.

    Tämä kaikki tapahtuu nelisenkymmentä vuotta ennen vuoden 1977 neljättä Episodia. Niinpä monet hahmoista ovat tuttuja vanhasta trilogiasta, ja tietysti katsoja tietää jo valmiiksi, miten heille lopulta käy.

    Näillä tiedoilla elokuva vaikuttaa vielä edes jotakuinkin toimivalta. Totuus on kuitenkin toista maata.

    Kuka johtaa hahmogalleriaa?

    Phantom Menace Pimeä Uhka
    Choose your lead character.

    Ewan McGregor saa tosiaan pienet propsit Obi-Wanina huitelusta. Hän on kuitenkin vain sivuhahmo, joka vain seuraa Qui-Gonin säätöä eri planeetoilla.

    Esimerkiksi Tatooine-planeetalla Obi-Wan jätetään korjaamaan avaruusalusta, ja oppipoikansa sijaan Qui-Gon ottaa mukaansa palvelijaneidon ja alituiseen törttöilevän Jar Jar Binksin. Lopuksi Obi-Wan sentään nakitetaan Anakinin jedikouluttajaksi, koska asia on jo episodi nelosessa niin määritetty.

    Muuten näyttelijänsuoritukset ovat korkeintaan keskitasoa, mutta suoritukset hukkuvat pökkelön dialogin ja efektimyrskyn alle.

    Ilmiselvästi Jar Jar Binks on koko teoksen rasittavin, ärsyttävin, typerin hahmo. Hessuhopomainen gungani toilailee jatkuvasti mukahauskasti ja puhuu typerää englanninväännöstä. JJ:sta on selvästi ajateltu C3PO:n sijaista koomisena sivuhahmona, mutta jää kauas jälkeen.

    Jar Jar aiheuttaa harmia muun muassa Tatooine-planeetalla, jossa hän saapuessaan kaupunkiin astuu jonkin astroelukan pökäleeseen, älähtää kerran – ja jatkaa saman tien chillisti matkaa. Koko gunganien rotu on ulkonäöltään tökerö sekoitus ankkaa, kalaa ja koiraa – joskin jollain logiikalla heidän johtajansa on oudosti nikotteleva sammakko.

    Ilmeisesti Jar Jarin hahmon on tarkoitus vedota lapsiyleisöön. Mutta jos leffalla kosiskellaan junnuja, miksi juoni käsittelee galaktista politiikkaa?

    Episodien I-III pihvinä on osoittaa, miten ihmisistä kloonatut sotilaat ovat tehokkaampia kuin käytössä olevat droidit. Klooniarmeija taas on ympätty mukaan vain siksi, että Episodi IV:ssä mainitaan vuosien takainen kloonisota. Storm Trooperit ovat kuitenkin selvästi oikeita ihmisiä, jotka heittävät small talkia keskenään. Anyway, etkotrilogian perussotarobotit ovat liian alleviivatun hyödyttömiä: eivät osaa ampua tarkasti, kävellä oikein tai reagoida nopeasti mihinkään.

    Miten esimerkiksi myös episodi ykkösessä seikkaileva R2-D2 tai se Episodi VI:ssa Jabban palatsin kellarissa majaileva toimistorobotti ovat niin omavaraisia ja jopa elollisten olentojen käskyttämiseen kykeneväisiä? Pimeän Uhkan alkumetreillä nähtävä naispuoleinen C3PO:kin arvaa Kauppaliiton vastaanottamat vieraat jediritareiksi niin tarkasti, että Kauppaliiton tyypit määräävät muut robotit tappamaan vieraat. Mitä jos palvelijadroidi olisikin ollut väärässä?

    Oikea kuningatar piileskelee kaksoisolennon takana. Kiitokseksi kaksoisolento pistää kuningattaren puhdistamaan likaisen R2-droidin.

    Elokuvassa seurataan myös nuoren kuningatar Amidalan nousua suureksi johtajaksi. Amidalan ääntä on madallettu tehostein hauskasti. Hieman ihmettelen, miksi ihmeessä Amidalan pitää puhua kuningattaren juhlatamineissa brittiaksentilla, mutta jenkkiaksentilla tavisasusteissa palvelija Padmena hengaillessaan.

    Amidalan karisma jää varsinkin Pimeässä Uhkassa kauas Leia-tyttärestä. On hieman outoa, että Amidala aivan yhtäkkiä yltyy mestariampujaksi ja taistelustrategiksi oltuaan aluksi ”nuori ja naiivi”.

    Amidalan ristiriitaisuutta korostaa se, että hän on olevinaan rauhaa rakastava diplomaatti, joka kuitenkin säilyttää laserpistoolia tuolinsa käsinojssa. Episodi II:ssa Amidala on sentään lakialoitteita tehtaileva senaattori. Silti Amidala on yhtä surkeasti kehitelty hahmo kuin kaikki muutkin, eikä edes Natalie Portman onnistu hahmoa pelastamaan.

    Hahmogallerian parasta antia ovat pahikset, huppumiehet Darth Sidious ja tämän oppipoika Darth Maul. Jälkimmäistä pikkupirua sotamaalauksineen, lakonisine puheineen ja hienoine taistelutaitoineen olisi pitänyt mehuttaa ehdottomasti lisää. Etäinen huppumies Sidious taaas uhkaa kokea inflaation pyöritellessään outoja suunnitelmiaan milloin minkäkin viestintälaitteen välityksellä.

    Ikävimpiä kompastuskiviä on varsinaisen päähenkilön puuttuminen. Vaikka ehkä kahdessa kohtauksessa poliitikkojen keskustelua seurataan Anakiniin keskittyvin kuvakulmin, ei pikkupoika kohdata kuin lähempänä elokuvan puoliväliä. Hän ei siis päähenkilöksi voi nousta. Obi-Wan sivuutetaan täysin, eikä Amidalakaan lopun sankariteoistaan huolimatta protagonisti ole.

    Qui-Gonin ja Watton vedonlyönneistä ei ota erkkikään selvää.

    Ainoaksi päähenkilönpuolikkaaksi jäänee siis Qui-Gon. Käsikirjoittaja-ohjaaja Lucas ei kuitenkaan revi tarpeeksi iloa pökkelöstä jedimestarista.

    Hahmon rivien välistä paistava mulkkuus olisi pitänyt saada paremmin esille. Qui-Gon mulkuttaa nimittäin kaikkia: hän huijaa gunganien johtajaa, kettuilee heti alussa satunnaiselle palvelijadroidille, haukkuu Jar Jar Binksiä aivottomaksi heti tämän tavatessaan (okei, se sallitaan) ja ajaa tahtonsa läpi jedineuvostossa Anakinin kouluttamisesta. Kun diilailu Watton kanssa takkuilee, Qui-Gon nyökkää nihkeästi ja poistuu paikalta semisti nöyryytettynä – huijatakseen Wattolta myöhemmin kisarahoja ja toisen tämän orjista.

    Qui-Gon tekopartoineen tekee myös ennätyksen niin sanotun Voima-heilautuksen käytössä. Pienen kädenheilautuksen on tarkoitus suggeroida sen ”vastaanottaja” myöntymään heilauttajan tahtoon. Qui-Gon vispaa kättään elokuvan aikana villin tusinan verran. Kuollessaan Obi-Wanin käsivarsille Qui-Gon hipelöi oppipoikaansa tavalla, joka antaa vihiä miesten suhteen todellisesta luonteesta.

    Qui-Gonia esittää Oscar-voittaja Liam Neeson, joka tuntuu vetävän roolinsa täysin palkkasekki mielessä. Ei mitään intressiä antaa hahmolle karismaa. Vielä oudompaan castaukseen on sorruttu Yodan jälkeen universumin kovinta jediä Mace Windua esittämään palkatun Samuel L. Jacksonin kohdalla. Jackson sopii rooleihin, joissa pitää kiroilla, huutaa vihaisesti ja hakata ihmisiä ilman sääliä. Jedineuvoston tuolissa istuminen ei sopi Samun pirtaan.

    Anakinin näyttelijä on alle kymmenvuotias poika, joten hänen riittämättömiä näyttelijänlahjojaan ei saisi niinkään kritisoida – paitsi, että on se vaan surkea näyttelijä.

    Ohjaajan olisi kuitenkin pitänyt sytyttää Jake Lloydissa edes jotain tunteen paloa tai sitten kirjoittaa dialogia huomattavasti paremmin. Poika on myös liian söpö muuttuakseen myöhemmin pahuuden ruumiillistumaksi. Muutamat Anakinin reaktiot ovat niin lapsellisia huudahduksia, ettei vastaavia ole edes Disney-leffoissa nähty.

    Digitaalista höttöä

    Episodi I:n efektileikki on ajoittain komeaa katseltavaa. Täysin digitaalinen, ilmassa pörräilevä norsun ja hyönteisen sekoitus Watto on yksi esimerkki ajoittain oikeasti realistisen näköisistä tehosteista.

    Darth Maulin kaksipäinen valomiekka on hieno, mutta muuten etkotrilogiassa mässäillään jediaseilla ihan liikaa. Koko ajan viuhuu valopuikko.

    Digitaalisuus ei toki ole lähtökohtaisesti pahasta. Tietokoneen jälki vaan paistaa niin selvästi läpi, eikä näytä tarpeeksi realistiselta sekoittuakseen muuhun elokuvaan.

    Liika on liikaa, ja katsoja hukutetaankin erikoistehosteisiin myös paikoissa, joissa ei tarvitsisi. Miksi pitää olla kokonaan digitaalinen gunganikansa tai hoveroivia senaatti-istuimia sienen muotoisessa istuntosalissa?

    Ohjenuorana on selvästi ollut ”tehdään, kun kerran voidaan”. Kaukana on kuitenkin alkuperäisistä SW-leffoista tuttu maailman rosoisuus, likaisuus ja “kuluneisuus” – kaikki on kiiltävän puhdasta, ja kaiken lisäksi efektit ovat muutaman poikkeuksen ohella aivan liian feikkejä.

    Tämä heijastuu myös roolisuorituksiin: viimeistään gunganien vedenalaisessa kaupungissa huomaa, että Obi-Wan ja Qui-Gon ovat ruudun ainoat aidot hahmot, ja näyttelijöiden olo on selvästi epämukava. Vanhojen leffojen nuket toki tiesi nukeiksi, mutta ne uskoi oikeiksi olennoiksi, koska ne oli oikeasti rakennettu ja oikeasti näyttelijöiden kosketeltavissa. (Täytyy tosin myöntää, että Pimeässä Uhkassa nukke-Yoda näyttää surkeammalta kuin Episodi II:n digi-Yoda.)

    Pod race on kokonaisuutena todella vaikuttavaa katseltavaa. Formulakansan silmä lepää, ja poikkeuksellisesti lähes koko kisa ajetaan ilman taustamusiikkia. Kaikki digihötö kisan ympärillä vain häiritsee.

    Anakinin kilpakumppanit kisassa ovat täysin naurettavia animaatiohahmoja: on ties mitä leppäkerttua, krokotiilia, kukkoa ja vaikka mitä. Kisaa juontaa täysin tarpeetta kaksipäinen hahmo; toinen pää puhuu yhtä kieltä, toinen toista. Eikö välillä voisi olla ihmisiäkin messissä?

    Lisäksi mukaan on näemmä ollut pakko tunkea kohtaus, jossa kamelimainen otus tekee tarpeensa ajoradalle. Jo toinen kakkavitsi Tatooine-planeetalla.

    Digi-hahmoille tapahtuukin jatkuvasti jotain, joka naurattaa vain viisivuotiaita (jos heitäkään). Komiikka on pelkkää slapstickiä. Varmasti gunganien puhetapa on sekin kehitetty nuoria katsojia miellyttämään, mutta ainakaan minua ei “Miissa-nou-hääv-a-buuba” -dialogi naurata.

    Lopputaistelun päätyttyä gunganit bilettävät, ja kuvan etualalla näkyy kaksi identtisesti tanssivaa animaatiosotilasta. Tuskinpa kukaan alkaa sovittua koreografiaa heti verenvuodatuksen jälkeen vetää. Kettuilevatko animaattorit jo itsekin tälle yliampuvalle silmäkarkille?

    Elokuvan tapahtumat sijoittuvat siis aikaan ennen alkuperäistä trilogiaa. Teknologian looginen kehitys on elokuvan tuottajilta näemmä unohtunut: kaikki pinnat ovat täynnä ties mitä tietokonekuvaruutuja ja hologrammimaisia kosketusnäyttöjä, kun taas “parin vuosikymmenen päästä” siirrytään analogisiin ohjaimiin ja nappuloihin. Ilmeisesti galaksissa päätettiin yksinkertaistaa kaikkea elektroniikkaa LCD-kosketusnäyttöjen keksimisen jälkeen.

    Hyvisten paetessa Naboo-planeetalta droidit passitetaan korjaamaan vaurioitunutta aluksen ulkopintaa. Kuin sattumalta katolle on sijoitettu kamera, josta matkustajat voivat seurata droidien työskentelyä. Samoin kilpa-ajoissa hyviksillä on maaginen kamera, joka ilman halki liitäen kykenee seuraamaan keskellä aavikkoa olettavasti satoja kilometrejä tunnissa ajavia ajoneuvoja.

    Vanhoista elokuvista tuttua on sinertävän hologrammiviestimen käyttö. Pimeässä Uhkassa näköpuhelimen käyttö vedetään kuitenkin överiksi: on isoja näyttöjä, pieniä näyttöjä, hämähäkkimäisillä jaloilla liikkuvia näyttöjä ja pöydän ääressä nököttäviä näyttöjä. Hohhoi.

    George Lucas on todennut, että erikoistehoste ilman tarinaa on tylsää. Okei, mikä siis on Kauppaliiton aluksella nähtävien hobittikokoisten minidroidien funktio? MITÄ NE ON SUUNNITELTU TEKEMÄÄN? Pikkurobot ovat kuitenkin vain kaiken tarpeettoman CGI-höysteen jäävuoren huippu.

    Kohtaukset on myös kuvattu aivan liian neutraalisti. Kuvakerronnassa on nolla prosenttia draamaa – kaikki kuvataan silmien korkeudelta ja suoraan edestä. Episodit V ja VI ovat täynnä dynaamisia kuvakulmia ja kamera-ajoja.

    Outoa sananvaihtoa ja tökeröä tarinankuljetusta

    Lähtökohtaisesti juoni ei kuulosta täysin typerältä. On sodan uhkaa ja seikkailua. Ei siinä erityisempää jännitettä ole, mutta saadaanpahan saaga alkamaan. Ah, kun voisimme jättää asian tähän.

    Kauppaliitto uhkaa nostavansa sodan jonkun ihme verolainsäädännön takia. Naboolaiset taas eivät ilmeisesti halua maksaa veroja… tai jotain… Ja yhtäkkiä avaruuden omalla S-ryhmällä onkin ikioma armeija valmiina toteuttamaan kauppasaartoja ja maihinnousuja. Toki armeija toimii sii-o-soo, pääseehän yksi yksinäinen avaruusalus läpi kauppasaartoa ylläpitävien sota-alusten armadan.

    Juonta kuljetetaan sanalla sanoen tökerösti – tyylillä, joka ehkä toimisi kreisikomediassa. Kun jedit ja Jar Jar poistuvat merenalaisesta kaupungista, he saavat kannoilleen mitä erikoisempia mereneläviä; Godzilla-kopioista jättimäisiin pallokaloihin. Vaara seuraa toistaan, ja kahden monsterin matsatessa Qui-Gon repäisee vitsin: ”Aina on isompi kala”. Miten sattuukin yhteen mereen mahtumaan noin monta merihirviötä?

    Merenalaisen paon jatkuessa Jar Jar – joka otettiin mukaan oppaaksi muttei kertaakaan neuvo suuntaa – panikoi, jolloin Qui-Gon tainnuttaa hänet jedivoimillaan. Tähän Obi-Wan toteaa: ”Käytit liikaa Voimaa”. Matka jatkuu taas, kunnes sukellusveneestä loppuu akku. Matka planeetan ytimen läpi on… ööh, planeetan ytimen? Eikö planeetan ydin ole sulaa magmaa tai muuta kuumaa – ei parisataa metriä syvä merialue.

    Dialogi on 99-prosenttisesti tönkkösuolattua, alleviivaavaa jäykistelyä. Jedit jakelevat kuivia viisauksia, joista ”ahneus voi olla tehokas liittolainen” lienee kryptisimpiä. Edes Yodan opit eivät tunnu sisältävän järkeä.

    QUI-GON: ”Olen aistinut lähenevyyden Voimassa.” MACE: ”Jonkun ihmisen ympärillä? Viitannet profetiaan Valitusta, joka tuo tasapainon Voimaan. Uskotko, että se on tämä poika?” Aika hyvin osaa Mace päätellä, mitä lähenevyys tarkoittaa.

    Keskustelut Anakinin kohtalosta naurattavat.

    Pojan verinäyte sisältää midi-chlorian-hiukkasia huikean määrän (verinäyte, jonka Qui-Gon lähettää eteenpäin kännykkänsä kautta). Niinpä untuvikko viedään jedineuvoston eteen arvioitavaksi.

    ”Hänen on pakko olla Valittu”, sanoo Qui-Gon pojan kuullen. Ööhjoo, ai mä oon valittu, kiva kuulla, ei täs sit mitään.

    Anakin pohtii kyllä itsekin ympärillään pyöriviä tapahtumia: ”Kuulin puhetta midi-chlorianeista, ja olen miettinyt: mitä ovat midi-chlorianit?” Jälleen esimerkki mahtavasta dialogista. Anakin olisi voinut myös kysyä: “Kuulin puhetta midi-chlorianeista, mitä ne ovat?”

    Jeesuksen tapaan neitseellisesti sikinnyt Anakin puhuu myös enkeleistä. Kristillisyys ei todellakaan istu kulttimaisen Voiman maailmaan.

    Neuvosto ei anna lupaa pojan kouluttamiseen, sillä hänen tulevaisuutensa on ennustajilta hämärän peitossa. Paitsi sitten, kun Obi-Wan kertoo luvanneensa asian opettajalleen ennen tämän kuolemaa. Aijaa, no kyllä sä sitten saat kouluttaa sitä poikaa! Lisäksi Obi-Wan saa jedin tittelin vasta leffan lopussa, vaikka jo alkuteksteissä kerrotaan kahden jedin lähteneen sovittelemaan Naboon ja Kauppaliiton pattitilannetta.

    OBI-WAN: ”Niillä on suojageneraattorit!” KATSOJA: “Ai jaa?”

    Alleviivaukset jatkuvat läpi elokuvan. Kun laser ei läpäise droidien pintaa, Obi-Wan tokaisee: ”Niillä on suojageneraattorit.” Heti todettuaan, että pod race -kilpailuissa tarvitaan jedirefleksejä, mestari Qui-Gon nappaa salamannopeasti kiinni Jar Jarin kielestä.

    Toisaalta taas koko politiikkakuviota ei selitetä tarpeeksi hyvin. Verotukseen pohjaava sota, jonka perimmäinen tarkoitus on nostaa sith-lordi Keisariksi ja mahtavan klooniarmeijan johtajaksi, tuntuu todella hähmäiseltä.

    Jar Jarin kieltä venytellään myöhemminkin. Anakin fiksailee ajokkiaan ja varoittaa voimanlähteestä, koska siihen koskeminen turruttaa tuntikausiksi. Viisi sekuntia myöhemmin JJ tuikkaa vahingossa kielen voimanlähteeseen.

    Juonen lukuisista epäkohdista listattakoon vielä muutama jatkuvuuteen liittyvä koukero.

    Kauppaliiton sotajoukkojen murtautuessa Naboon pääkaupunkiin kuningatar Amidala seuraa tapahtumia ikkunasta. Hänellä on juhlava, hyvin raskaanoloinen asu ja kasvot täysin punavalkoisen meikin peitossa. Hetkeä myöhemmin hän onkin sujahtanut palvelijan asuun ja pessyt naamansa puhtaaksi meikeistä. En tunne ketään, joka pystyisi samaan.

    Kauppaliiton aluksella taasen jedit osaavat juosta droideja juoksemalla Maantiekiitäjä-piirrettyäkin nopeammin, mutta myöhemmin Obi-Wan ei jaksa juosta Qui-Gonin ja Darth Maulin perässä.

    Vähemmän silmäkarkkia, enemmän merkityksiä

    Paljon olisi Pimeästä Uhkasta poistettavaa tai uudelleenmietittävää.

    Aloittaaksemme nurinkurisesti suuri lopputaistelu on valosapelitaisteluita lukuunottamatta vain jatkuvaa, turruttavaa pelleilyä. Droideja on käsketty tuhoamaan kaikki vastustajat, mutta silti he ottavat sotavankeja. Poukkoilemme sotatantereelta valomiekkailuihin, siitä palatsiin tunkeutumiseen, siitä keskelle avaruussotaa.

    Gunganit vain spedeilevät, ja yhtäkkiä Jar Jar on heidän kenraalinsa. Gunganien sotajoukko toimii houkutuslintuna pahalle droidiarmeijalle. Amidala suostuttelee heidät mukaan taistoon ja tarjoaa sopua. Gunganien sammakkopomo on tästä mielissään: ”Ai me ollaan sit tasavertaisia? Wau, no kyllä me sitten tullaan tykinruoaksi!”

    Ihmisten ja gunganien kiistoja ja sopua olisi pitänyt muutenkin syventää. Heidän todetaan elävän symbioosissa, mutta hei miten planeetan eri puolilla asuvat kansat, joista toinen asuu meren alla, ovat muka toisistaan riippuvaisia?

    Anakin lentää vahingossa keskellä avaruudessa käytävää taistelua, ja sattumalta tuhoaa pahisten komentoaluksen. Lentäessään ulos räjähtävästä laitoksesta hän hihkuu ja toteaa: ”Tämä se vasta on kilpa-ajoa!” En ehkä itse suhtautuisi hengenvaaraan noin kevyesti.

    Koko loppuhuipennus olisi siis pitänyt miettiä uusiksi. Meren alla elävät gunganit olisivat muutenkin voineet olla vähemmän koomisia hahmoja – oikeasti jaloja sotureita, jotka eivät olisi digitaalisia animaatioita.

    Pienesti häiritsee, että pikku Anakin on otettu seuraamaan Qui-Gonin polttohautausta avotulella. Ylipäänsä se, että Anakin on alle kymmenvuotias poika, tuntuu turhalta. Seuraavissa elokuvissa hahmoa esittää varttuneempi ja pätevämpi näyttelijä, joten emme pääse millään tasolla samastumaan kumpaankaan versioon, siinä missä muita hahmoja esittävät samat näyttelijät. Elokuvasarjan muissa episodeissa toki painotetaan, miten jedikoulutus pitäisi alkaa nuorena. Mutta onnistuihan se parikymppisellä Lukeltakin, joten ehkä Anakin olisi myös voinut olla vähän jo varttuneempi.

    Anakinin potentiaalista saadaan vihiä verinäytteen korkean midi-chlorian-näytteen avulla. Olen miettinyt midi-chlorianeja ja haluankin kysyä: mitä hiton pointtia on jollain midi-chlorian-luvuilla? Alkuperäisessä trilogiassa ei puhuta näistä soluista sanaakaan, joten eikö nytkin asian olisi voinut kiertää? Katsojalle riittää, että jedit ”aistivat Voiman olevan hänessä vahva” tai jotain sellaista.

    Heti elokuvan alkuun olisi pitänyt saada enemmän jännitettä. Olisipa kaksi keskenään taistelevaa avaruusalusta tai muuta – aivan kuin Uudessa Toivossa.

    Jos nyt kuitenkin pitäydytään alkuskenaariossa, olisi toiminnan pitänyt lähteä napakammin liikkeelle. Jospa vaikka jedit olisivat olleet matkalla neuvotteluihin, kun heidän aluksensa kimppuun hyökätään. Nyt vain katsotaan yksinäisen aluksen lipumista avaruudessa.

    YODA: “Aina on kaksi, mestari ja oppipoika.” MACE: “Mutta kumpi kuoli, mestari vai oppipoika?” Mahtavaa dialogia jälleen kerran…

    Kuten jo tuli todettua, Darth Maulille olisi pitänyt saada enemmän tilaa, ja kapinoivan Qui-Gonin ja neuvoston välistä jännitettä olisi pitänyt korostaa. Tai oikeastaan: koko Qui-Gonin olisi voinut poistaa tai sitten tapattaa heti alkuun. Obi-Wan tarinan keskiöön kiitos.

    On aivan liian suuri yhteensattuma, että  pieni Anakin on muka rakentanut C3PO:n. Protokolladroidin tarpeellisuus uusien elokuvien tarinalle on nollassa. Anakin toteaa rakentaneensa 3PO:n äitiään auttamaan, mutta miten jäykkä protokolladroidi olisi orjanaiselle avuksi? On myös hassua, että poika rakentaa robotin, joka on täysi kopio massatuotetusta robottimallista – olihan Kauppaliiton aluksellakin samanlainen hökötys.

    C3PO:n poistamalla karsiutuisi edes yksi epäloogisuus Episodi II:sta – se, että jotenkin C3PO tunnistaa aikuistuneen Anakinin, vaikka Pimeässä Uhkassa Anakin on pikkupoika lähtiessään robotin luota.

    Mutta mikä on Pimeän Uhkan perimmäinen epäkohta? Yleinen ponnettomuus. Mihinkään ei tartuta, hahmot jäävät pinnallisiksi, näyttelijät latelevat repliikkinsä vain palkkarahat mielessään. Droideja vastaan taistelevat jeditkin vain laahustavat laserien viuhuessa ja ihme kyllä selviävät vahingoitta, vaikka liikkeet ovatkin köykäisiä.

    Galaktista byrokratiaa puidaan turhankin paljon, vaikka ymmärrän tilanteen selittelyn välttämättömyyden loppusaagaa ajatellen. On kuitenkin tylsää kuunnella jorinoita veroista ja kauppasopimuksista. Eikä tosiaan siltikään saa tilanteesta selvää.

    Jabba, Greedo, Chewbacca ja Boba Fett on kaikki väkisin ympätty etkotrilogiaan. Kuin ihmeen kautta Han Solo ja Millennium Falcon säästettiin.

    Politikoinnin pönttöys kulminoituu kohtaukseen, jossa galaktisen tasavallan ylin kingi johtaa kokousta. Huhut lahjonnasta ja kanslerin olemattomasta vallasta paljastuvat todeksi, kun kesken kokouksen iso smurffi kuiskaa julkisesti tämän korvaan toimintaohjeita. Eiköhän kuka tahansa kepulainen tiedä, että poliittiset juonet punotaan rahoittajien saunailloissa, ei keskellä eduskunnan istuntoa.

    Järkevin ratkaisu olisi ollut sulauttaa Episodit I ja II samaan leffaan ja keksiä kakkososaksi jotain lisämeininkiä. Hahmot ja heidän väliset suhteensa olisivat ehtineet kehittyä kunnolla sen sijaan, että tapahtumat ja “tunteet” vain läiskitään katsojan/näyttelijöiden naamaan.

    Darth Maul olisi ehkä voinut kuolla myöhemmässä osassa, ja joko Episodi II:n Lordi Dookun tai III:n kenraali Grievouksen olisi voinut heivata.

    Pimeä Uhka on joko Qui-Gon tai George Lucas

    Pitäisikö George Lucasia kiittää uusista Star Wars -elokuvista? Pitäisi, jos ne olisivat jotenkin yllättäviä tai muuten vaan hyvin käsikirjoitettuja – ja sitähän ne eivät ole. Qui-Gon on ainoa hahmo, jonka kuolema tulee edes vähän yllärinä, mutta sitten OST-levylle läiskäistään biisi Qui-Gon’s Noble End. Hey come on!

    Etenkin Pimeä Uhka tuntuu siltä, että se olisi käsikirjoituksen ensimmäinen versio, jota ketään ei ole pyydetty kommentoimaan. Episodi II:n parhaat palat nähdään lopun suuressa kloonitaistelussa, mutta koko sekvenssi onkin ILM-yhtiön duunia eikä George Lucasin. George on keulinut, eikä pysty peittämään virheitään. Olisipa edes ohjaajan pallille istutettu joku pätevämpi henkilöohjaaja. Esimerkiksi Georgen kaveri Steven Spielberg, vaikken häntä fanitakaan.

    Sithin Kosto on mielestäni hyvä leffa, vaikka siinäkin paljon hoopoillaan. Kuitenkin koko trilogian kattava konkreettinen esitys siitä, miten Anakin kääntyy Voiman pimeälle puolelle, vie pohjan myöhemmiltä episodeilta. Esimerkiksi Episodi V:n “I am your father” -koukun yllätyksellisyys torpataan etkotrilogian myötä täysin.

    Jopa elokuvan otsikko on hämmentävä. Mikä on tuo “Phantom Menace” eli ”pimeä uhka”? En luopuisi näin eeppisestä tittelistä, mutta jotain perustaa sille pitäisi olla. Pimeä uhka viitannee jedien epätietoisuuteen pahisten juonista; pahiksethan edustavat Voiman pimeää puolta.

    Pitäydyn kuitenkin teoriassa, että pimeä uhka on Qui-Gon. Tosielämän pimeä uhka on etkoelokuvat pelkästään liiketoiminnan näkökulmasta tehnyt George Lucas.

    Pimeä Uhka on todella huono elokuva. Se on huono elokuva muutenkin, mutta über-surkea SW-asteikolla. Kuitenkin odotan parin viikon päästä Suomeen saapuvaa 3D-versiota tavallaan innolla. SW-leffoja on kiva katsoa teatterissa, ja etenkin alkuperäistrilogiaa menen katsomaan suurella innolla, sillä en ole niitä valkokankaalta nähnytkään. Kerron Phantom Menace 3D -kokemuksistani myöhemmin.

    Star Warsien 3D-versiot on määrä julkaista vuoden välein. Todennäköisesti koko setti kuitenkin bommaa siihen malliin, että ne julkaistaan parin vuoden sisään. Pimeän Uhkan kohdalla kuitenkin tietää, ettei kuvan kolmiulotteisuus tuo tarinaan yhtään syvyyttä. Ja vaikka George Lucas miten raiskaisi muokkaisi vanhoja elokuviaan, tiedämme, ettei Jar Jar Binksiä ole kuitenkaan poistettu tästä 3D-versiosta.

    Easter Egg: Vaikka nettikriitikot yleensä tyytyvät haukkumaan etkotrilogiaa, saavat alkuperäisetkin episodit osansa piikittelystä. How Return Of The Jedi Should Have Ended -animaatiossa piikitellään myös etkotrilogian jatkumo-ongelmille.

  • Sininen orgasmi ja sukellus kyberavaruuteen

    Sininen orgasmi ja sukellus kyberavaruuteen

    William Gibson kyberpunk Neurovelho arvostelu elokuva
    William Gibson loi pohjan kyberpunkille, The Matrixille – ja jopa Facebookille.

    Tarkastelussa William Gibsonin Neurovelho

    William Gibsonin Neuromancer (1984) eli Neurovelho on yksi scifin virstanpylväistä. Sen sivuilla syntyi kyberpunkin tyylilaji ja uusi virtuaalinen ympäristö nimeltä kyberavaruus.

    Muistan lukeneeni Neurovelhon peruskoulussa ja etenkin sen, miten en tajunnut siitä hölkäsen pölähtävää. Tieteisseikkailu oli vaikeaselkoinen lukuelämys yläasteikäiselle, jolle jäi ainoana mieleen hahmo nimeltä Suomalainen sekä termi ‘sininen orgasmi’.

    Sivuston teknoinnovaatioskifistely-teemavuoden kunniaksi on siis otollinen aika kaivaa uudelleen esiin tämä kyberpunk-tyylilajin Raamattu, joka nousi yhdeksi tieteiskirjallisuuden vaikutusvaltaisimmista teoksista.

    Hypätään uudelleen bittivirtaan.

    Keinoelimiä, tekoälyjä ja virtuaalielämää

    Datacowboy eli hakkeri Case on kunnian päiviensä jälkeen ajautunut rappiolle. Jäätyään kiinni pomoltaan varastamisesta Caselle on aiheutettu hermostovaurio, minkä takia hän ei enää pysty liikkumaan kyberavaruudessa.

    They damaged his nervous system with a wartime Russian mycotoxin. Strapped to a bed in a Memphis hotel, his talent burning out micron by micron, he hallucinated for thirty hours. The damage was minute, subtle, and utterly effective. For Case, who’d lived for the bodiless exultation of cyberspace, it was the Fall.

    William Gibson: Neuromancer

    Case etsii edes osittaista parannuskeinoa, mutta sen sijaan elämä pyörii vain huumeiden ja vaarallisten hanttihommien ympärillä.

    Yllättäen Case saa mahdollisuuden aloittaa alusta, kun salaperäinen Armitage tarjoaa hänelle keikkaa, josta palkkioksi saa elimistön täyshuollon ja uudet hakkerilaitteet.

    Avukseen Case saa muun muassa razor girl Mollyn, kynsien alle asennetuin teräaseiden ja muin lisäosin varustetun taistelukoneen. Ensimmäisenä tehtävänä on varastaa ROM-moduli (vähän niinkuin mikrosiru), jonka sisällä tekoälymuodossa asustaa edesmennyt datacowboy The Dixie Flatline.

    Oikeiden ihmisten ja tekoälyjen muodostaman oceanselevenin varsinaisena tehtävänä on Tessier-Ashpoolin supertekoälyn osien hakkerointi ja sulauttaminen yhdeksi.

    Kyberseikkailun aikana maalaillaan ankeaa teknodystopiaa, ja niin Casen ja lukijankin haasteena on pysyä kärryillä rinnakkaisulottuvuuksien ja keinoälyjen todellisuudesta. Pikku hiljaa kaiken takaa paljastuu salajuonien ja tekoälyjen verkosto – ja mystisen Neurovelhon luonne.

    Näyte Neuromancerin sarjisversiosta.

    Gibsonin uraauurtava esikoinen

    Neurovelho ei kuulemma ole Gibsonin paras kirja mutta ehdottomasti tärkein. Eikä Gibsonin esikoisteostakaan voi kömpelyydestä haukkua. Toki lukuisat hahmot lukuisine aliaksineen sekä alituinen teknojargob aiheuttavat alituiseen päänpäivää, mutta kieli on rikasta ja juoni etenee vauhdikkaasti. Tessier-Ashpoolia valloittaessa meininki kiihtyy niin, että lukijallakin pulssi nousee.

    Hahmoilla on omat puhetyylinsä, jotka ainakin alkuperäiskielellä erottuvat persoonallisina. Chibalaiset hahmot puhuvat melko lyhyesti ja niin, että lauseista saattaa pudota subjekti. The Finn on hapan vanha ukko, jonka kuvittelen harmaapartaiseksi merimieheksi. Dixie taas on hirtehinen ja sarkastinen konkari. Maelcumin jamaikalaisaksenttia en halua edes kuvitella suomeksi.

    The sky above the port was the color of television, tuned to a dead channel.”

    William Gibson: Neuromancer

    Juoneltaan ja tunnelmaltaan Neuromancer on sekoitus Blade Runneria, The Matrixia ja Inceptionia. The Matrixin tekijät ovatkin varmasti lainanneet idean jos toisenkin Gibsonilta: niin Case kuin Keanu flippaavat itsensä aina matriisiin. Neurovelhon tosimaailman kadut ovat kuin suoraan Blade Runnerista.

    Vuoden alkupuolella julkaistussa Tron: Legacy -arviossa tulikin sivuttua Neurovelhon merkitystä: kirja kuvasi kyberavaruutta ja siinä elävää tietoyhteiskuntaa. Tron taas antoi kasvot Gibsonin virtuaalitodellisuudelle. Ei tarvitse Velhon ideoita paljoakaan venyttää löytääkseen sosiaalisen median synnyinsijat teoksen sivuilta.

    Teoksen rinnastaminen elokuviin on kohdallaan siksi, että se on hyvin visuaalinen. Vaikka Gibson ei käytä puolta tekstistä maisemien kuvailuun, maailma kuvastuu lukijalle välittömästi saasteisena ja sateisena varjona, jota vain neonsävyiset loistevalot leikkaavat. Freeside taasen on eteerinen sinisten koodirivien ja tähtisumun muodostama putki, jossa painovoima on vieras käsite.

    Cyberspace. A consensual hallucination experienced daily by billions of legitimate operators.”

    William Gibson: Neuromancer
    Neuromanceria on moneen otteeseen yritetty saada valkokankaalle, mutta viimein on alkanut ihan oikeasti tapahtua.

    Neurovelho viimeinkin valkokankaalle?

    Neurovelhoa on moneen otteeseen yritetty tuoda valkokankaalle, mutta virittelyt ovat aina lopulta kapsahtaneet katajaan. Teknologia on ainakin sillä tasolla, että visuaaliset vaateet täyttyvät. Neuromancer – The Movie voisikin toimia loistavasti 3D:nä.

    Tunnelin päässä näkyy valoa. Parin viime vuoden aikana Neuromancer-elokuva on alkanut ihan oikeasti konkretisoitua, ja kuvausten onkin vihdoin ja viimein määrä alkaa ensi vuonna.

    The film will be a Canadian-European co-production with principal photography occurring in Canada, Istanbul, Tokyo, and London. Work on the visual effects has already begun, with an anticipated start date in the first quarter of 2012.”

    Seven Arts Pictures 2/2011

    Joseph Kahnin sijaan elokuvan ohjaajaksi on tiettävästi valittu Cuben ohjaaja Vincenzo Natali. En ole Cubea nähnyt, mutta kovasti hehkuttavat. Natalilla pitäisi siis olla tarvittavaa kokemusta synkeästä skifistelystä. Leffaprojektin budjetin arvioidaan olevan varteenotettavat 60 miljoonaa dollaria.

    Olen aiemmin maininnut, miten tapaan visualisoida lukemieni kirjojen tapahtumat päässäni. Valitsen siis kirjojen hahmoiksi milloin mistäkin tuttuja kasvoja ja mielessäni rakennan tapahtumapaikat heidän ympärilleen.

    Tron-huuman jälkimainingeissa kuvittelin Mollyn aina Quorran näköiseksi tappajaneitokaiseksi. Huhun mukaan Mollya esittäisikin Milla Jovovich, joka varmasti sopii toimintajuttuihin Olivia Wildea paremmin.

    Mutta kuka esittää päähenkilö Casea? Lukiessani kuvittelin datacowboyn Christian Balen näköiseksi, mutta monella sivulla on huhuttu Hayden Christensenin napanneen roolin.

    Christensen teki oivaa työtä Star Wars Episode III:ssa, mutta silti suhtaudun valintaan vähän skeptisesti. Onko mies vielä tarpeeksi vanha/kypsä esittämään Casea? Star Warseissa hän oli vielä vähän teiniosastoa, enkä ole sen jälkeen miehestä oikeastaan mitään kuullut. Casen pitäisi olla vähän piikikkäämmällä tavalla aggressiivisempi – siksi Bale olisi oivallinen valinta.

    Myös Chris Pinen nimi on mainittu, mutta hänestä ei ole mitään henkkoht kokemuksia. Christensenin tapaan hänkin on esittänyt scifi-maailman merkkihenkilöä, kapteeni James T. Kirkiä viimeisimmässä Star Trek -elokuvassa.

    Joka tapauksessa, en usko elokuvan kärsivän vähän vähemmän tunnettujen kasvojen kiinnittämisestä päärooleihin. Kunhan Casea esittää joku oikeasti vakava ja vähän uhkaavakin tyyppi.

    Suurelle yleisölle Neuromancer saattaa mennä vähän niche-osaston puolelle, mutta tieteiskirjallisuuden ystävien ei teosta sovi sivuuttaa.

    Teos on edelleen relevantti, sillä se ei kompastunut sudenkuoppaan, johon niin monet futuristiset kirjat ja elokuvat putoavat: visiot sidotaan liiaksi nykyhetkeen. Gibsonin ideat tuntuvat kaikessa hulluudessaan jopa realistisilta; sellaisilta, että ne voivat vielä joskus hyvinkin tapahtua – jos eivät vielä ole.

    Onko Neurovelho-elokuvalle kysyntää?

    Samalla on pakko pohtia, onko tulevalla elokuvaversiolla mitään erityistä annettavaa. Neurovelho on intensiivinen ja älykäs, ei popkornia mässyttäville massoille suunnattu väkivaltainen toimintaseikkailu.

    Tron: Legacy ja The Matrix ovat kuitenkin osoittaneet, että virtuaaliulottuvuusleffoja voidaan edelleen tehdä onnistuneesti. Toisaalta taasen Legacy saattoi omia osan Neuromancerin kyberavaruusmarkkinoista. Neurovelho on myöskin Disney-leffaa ryppyotsaisempi, eikä välttämättä siksi sovi yhtä suurelle yleisölle. Kohderyhmänä on siis Ghost In The Shell -animemestariteoksen ystävät ja tietysti Blade Runner -fanaatikot.

    Blade Runnerin tarina jatkuu?

    Vielä yksi hidaste Neuromancer-leffalle löytyy: jääkö se historian saatossa jalkoihin, kun Ridley Scott tehtailee Blade Runnerille jatko-osaa? Onko into jo muutenkin hiipunut, kun Neurovelho-kirjan julkaisemisesta on kulunut melkein 30 vuotta?

    Entä mitenkäs käy tuon Blade Runner -jatko-osan? Harrison Fordin tähdittämä Blade Runner (1982) on oman yleisönsä suuri Graalin malja, jonka ikonisuuden myötä mahdollisella jatko-osalla on vastassaan yhtä mahdottomat ennakko-odotukset kuin Star Warsien prequel-trilogialla.

    Niinpä Blade Runner II tai mikä leffa tuleekaan nimeltään olemaan ei vaan millään voi nousta vaalitun ykkösosan tasolle. Se voi olla hyvä, muttei siltikään voi muuta kuin epäonnistua.

    Blade Runnerin itsenäisen kakkososan sijaan voisikin olla mielenkiintoista nähdä Philip K. Dickin alkuperäisteokseen tiiviimmin perustuva filmatisointi tarinasta Do Androids Dream Of Electric Sheep?

    Mistäkö tämä toive syntyi? No arvatkaas, mikä kirja tällä hetkellä on lukusessa…

  • Kuukauden Digilluusio: Tronin futurismi vie ajassa taaksepäin

    Kuukauden Digilluusio: Tronin futurismi vie ajassa taaksepäin

    A New Digital Frontier

    Vuodenvaihteessa olin katsomassa ensimmäisen 3D-elokuvani, Tron: Legacyn. Kuten jo maininnut olenkin, elokuva iski aikas kybällä. Halusinkin vielä vähän tarkemmin eritellä kolmiulotteista kokemusta. Tronin jatko-osan efektijumppaa hehkutettiin pitkään ja kovaan ääneen, mutta onneksi ainakaan tämän katsojan sydämeen ei elokuva pelkillä tehosteillaan ratsastanut.

    (more…)
  • Kuukauden Digilluusio: Katse tulevaisuuteen

    Kuukauden Digilluusio: Katse tulevaisuuteen

    Tulevaisuus ei näytä hyvältä

    Uusi vuosi kolkuttaa jälleen ovella, minkä kunniaksi on aihetta katsoa kauas tulevaisuuteen. Jos elokuvia on uskominen, viesti on selvä: toivoa ei ole.

    Vuosia sitten vuosituhannen vaihtuminen tuntui niiiin huikealta ja futuriselta. Ala-asteella pelkäsin tapahtuvan jotain sellaista, mikä estäisi minua näkemästä vuoden 2000 saapumista. Kuolettavia tai muuten estäviä onnettomuuksia ei kuitenkaan tapahtunut, ja sain juhlistaa uutta vuosituhatta muutaman mutkan kautta oman isoseni kanssa Keravan keskustassa.

    Alun perin oli tarkoitus pysyä kotona koko mukamaaginen yö, mutta pari kaveria plus pari kiveä Kerkon ikkunaan saivat sen verran juhlatuulelle, että lähdin heidän kanssaan ulos kikkailemaan. 

    He eivät halunneet keskustaan, joten lyöttäydyin sattumalta kohtaamani isosen seuraan. Vuosi vaihtui, MTV esitti lähes repeatillä Princen 1999-biisiä, kadotin uudenkin seurani muita tuttuja nähdessä ja poistuin pian puolenyön jälkeen kotiin.

    Uusi Vuosi ei ole koskaan ollut korkealla juhlapäivien arvoasteikolla, eikä totisesti myöskään tuolloin. Mutta Y2K-bugeilta vältyttiin, ja samalla monet elokuvissa, televisiosarjoissa ja kirjoissa esitetyt ennusteet tulevaisuudesta joko menivät lopullisesti metsään tai alkoivat ainakin näyttää hyvin, hyvin epätodennäköisiltä.

    Aika katsoa tulevaisuuteen…

    Turhia kiertelemättä näkymä tulevaisuudesta on koko lailla synkeä. Joko ihmiskunta tuhoutuu tai sitten kansaa hallitaan kuin kurjaa karjaa happosateisissa megakaupungeissa. Teknologian ja ihmiskudoksen yhdistyminen on arkipäivää, hallitus ja monikansalliset yritykset kontrolloivat kaikkea ja rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa kasvamistaan. Gladiaattorihenkinen väkivalta on viihdettä niin Mad Maxissa kuin Running Manissakin.

    Isoveli valvoo… Elokuvassa Cubic tutustutaan maailmaan, jossa kaikki osaavat Matrix-kungfua, vaikka sodat ovat loppuneet. Avaimena onneen toimii tunteet lamauttava lääkeaine; taide ja tunteet ovat rikos, ja koko maailma viettää konemaisen hillittyä “elämää”.

    T’ässä muutama science fictionin tarjoama näkemys siitä, mitä seuraavan vuosisadan aikana tapahtuu:

    • Ihminen alkaa kolonisoida planeettoja ympäri galaksia, sillä maapallon energiavarat on näännytetty.
    • Vihollisina on mutantteja ja ties mitä avaruusolentoja.
    • Vaihtoehtoisesti laajalle levinnyt virus tai ydintuho ovat tappaneet valtaosan väestöstä (ainakin Yhdysvalloissa).
    • Harvat tuholta säästyneet muodostavat miniyhteiskuntia ja heimoja, jotka pukeutuvat vaihtoehtoisesti räsyisiin kangasvaatteisiin tai sadomaso-henkisiin nahkareleisiin.
    • Joko ruoasta ja vedestä on pulaa tai sitten vettä on liiankin kanssa.

    Olen aina ollut hyvin kiinnostunut aikamatkailusta ja tulevaisuudesta, mutta tulevia aikoja käsitteleviä mediaesityksiä tutkiessa olen jo alkanut vähän kyllästyäkin ennusteiden epäoriginaaleihin kliseisiin.

    Seikkailut post-apokalyptisillä aavikoilla ovat kuvastoltaan kuivia (pun intended), ja laitoksiin suljetuissa maailmoissa ärsyttävät samanlaisiin trikoopukuihin pukeutuneet, alistetut tai aivopestyt ihmisraukat. Termi “lähitulevaisuus” taas tuntuu lähinnä keinolta leikata budjettikuluja – futurismi tuodaan mukaan huippusuunnittelijoiden duunaamilla räikeillä vaatteilla ja ehkä parilla katukyltillä.

    Sittemmin monet näiden elokuvien oivalluksista ovat muodostuneet kliseiksi, mutta tulevaisuutta ovat ehdottomasti kiehtovimmin kuvanneet Metropolis (1927) ja Blade Runner (1982). Elämä on ankeaa ja ihmisen kuvaksi on rakennettu mitä erikoisimpia robotteja. Blade Runner saa erityispropsit hmm, kaikesta loistavasta musiikista, joka kuulostaa uskottavan futuristis-psykedeliseltä. Mikään ei ole ikävämpää kuin 80-luvulla tehty scifari, jossa soi kliseinen kasarirock ja tietokoneruudut ovat edelleen kaksivärisiä.

    Minority Report saa kiitosta siitä, että elokuvan tulevaisuuskuvaa suunniteltiin tiedemiesten ja tutkijoiden kanssa. Niinpä jotkut innovaatioista vaikuttavat mahdollisilta – ennusteet voivat toteutuakin. Yleensähän tulevaisuuskuvat ovat liiankin epärealistisia (enpä usko, että Blade Runnerinkaan vuoden 2019 kuvasto ehtii toteutua).

    Demolition Man saa sekin kehut vuoden 2032 maailmasta, jossa pyörää ei ole turhaan keksitty uudelleen. The 5th Element on yksi viihdyttävimmistä tulevaisuusseikkailuista, ja sen päätapahtumat on fiksusti sijoitettu niin pitkälle tulevaan, että visiot saattavat toteutua.

    Soylent Green is PEOPLE!

    Eipä toteutunut Street Fighter 2010:n Giger-Dali -kuvasto ajallaan.

    Moni ennuste on ehtinyt mennä jo pieleen, muutamalla taas on vielä jokunen vuosi aikaa pelastaa kasvonsa. Ensimmäisten Terminatorien esittämä maailmanlopun-puolikas meni jo 90-luvulla mönkään, kunnes Terminator 3 antoi Skynetille hyvin köykäistä tekohengitystä.

    Paluu Tulevaisuuteen II:ssa nähdyillä innovaatioilla on edelleen toivoa. Vuoteen 2015 mennessä pitäisi olla lentäviä autoja ja itsestään nauhansa sitovia kenkiä. Pitäisi saada aikakone toimimaan, että tietäisi.

    Mutta ennen vuotta 2015 saamme jännätä vielä erästä asiaa: toteutuvatko muinaisten maya-intiaanien ennusteet maailmanlopusta? Siinä tapauksessa olemme lirissä jo vuonna 2012, kun apokalypsi alkaa. Ghostbusters II:n mukaan maailma pamahtaa ystävänpäivänä 2016, joten ehkä sittenkin ehdimme hoverboardailla vuonna 2015 Marty McFlyn tyyliin.

    Mutta millainen tuleekaan tuo maailmanloppu olemaan? Sairastummeko pandemiaan vai alkavatko kaukoidän maat ydinsodan? Jääkö kukaan henkiin vai jääkö asuttamamme kivimöhkäle vain Linnunradan mustaksi kiertolaiseksi? Vai selviääkö muutama maan alla asuva resupekka?

    Toki maailmanloppu terminä vihjaa, että kaikki heittävät veivinsä torakoita ja luteita myöden ja että koko Tellus halkeaa kahtia ja kivimurskaksi. Henk koht toivonkin maailmanlopun koittavan raamatullisten ilmestysten saattelemana: ratsumiehiä, enkeleitä ja jättiläisnaisia koko taivaankannen täydeltä.

    Tulevaisuus on veemäinen käsite. Sitä ei koskaan saavuteta, vaan aina se lipuu kauemmaksi, kirjoittivat kirjailijat tai filmasivat elokuvaohjaajat minkälaisia dystopioita tahansa. Samoin jää vielä nähtäväksi, onko ihmiskunnalla suolainen loppu lähivuosina vai joskus vuosisatojen päästä.

    Haluaisin selvitä edes nykyhetkestä ruhjeitta, joten enää en sen kummemmin vaivaa itseäni ihmiskunnan tulevaisuudella. Kukapa tästä elämästä hengissä selviäisi? Jos kuitenkin haluaa kuulla jotain lohdullista, muistakaamme John Connorin sanat: “Ei ole muuta kohtaloa kuin se, jonka teemme itsellemme.”

    Apinoiden planeetta
    “You blew it up!”

    EasterEgg: Pakko myöntää, että Robbie Williamsillakin on hyviä biisejä. Tässä yksi vastikään bongaamani helmi, jonka live-esitys vangitsee ja saa tutkimaan esiintyjän jokaista nyanssia. Pysyäkseni vielä hieman futuristisissa fiiliksissä, tässä Daft Punkin loistoveto Tron: Legacyn soundtrackiltä.