Suomen kesä

Kesän merkit XVI: Elokuvissa…taas

Suorittaessani kielenhuoltoa parin vuoden takaisille Kesän Merkeille en voinut olla huomaamatta, että kesäleffoja käsittelevän Merkin(nän) lisäksi selittelin elokuvajuttuja niin monta kertaa, että huhhuh…and here we go again!

Heti alkuun luu kurkkuun: elokuvakesä on ollut hemmetin hyvä.

Kesän leffoissa oltiin aivojen sisällä tai pistettiin vaan aivot narikkaan.

Elokuvateatterissa on tullut käväistyä kolmasti, eikä yksikään näytös ole paljastunut hukkareissuksi. Sex & The City II, Inception ja viimeisimpänä The Expendables olivat kaikki rautaa. Valkokangaselämykset kulkivat sukupuoli-identiteettien suhteen kyllä totisesti Venuksesta Marsiin.

Huvittavaa, että myös kaksi vuotta sitten Kesän merkeissä puhuttiin Sinkkuelämistä – tuolloin julkaistiin kaupunkiseksittelyelokuvien ykkösosa. Taidan pitää jatko-osasta kuitenkin huomattavasti enemmän yksinkertaisesti siitä syystä, että se on paljon edeltäjäänsä hauskempi. Se ei myöskään ole niin pitkää aikaväliä ja useita lähes yhtä ”tärkeitä” ihmissuhdejuonia rinnakkain käsittelevä mammutti, vaan virtaviivainen iloittelu.

The Expendables
Ei hemmetti. Arnold, Sly, Bruce, Dolph ja nippu muita muskelimasoja nähtiin viikonloppuna revittelemässä suoralla kasariasenteella. Odotukset olivat korkealla, ja oli ilo huomata, että niihin myös totisesti vastattiin. Testosteronia pumpattiin, oli verta ja suolenpätkiä, ja juonentapainen oli tosiaan niin suuri hatunnosto actionin kultakaudelle, ettei voinut olla nauraa räkättämättä. Täyttä aivot narikkaan -väkivaltaviihdettä.

Elokuva suurin herkku etukäteen oli tieto kohtauksesta, jossa Sylvester, Arnold ja Bruce esiintyisivät yhdessä. Pojat kettuilevat toisilleen rennosti, ja syy kohtaukselle oli fiksusti keksitty. Kohtaus oli tietysti eeppinen, muttei onneksi se koko elokuvan kohokohta. Arnold sai taputukset ilmestyessään elokuvayleisön eteen ja Sly kuittasi lopuksi hyvät naurut kettuilemalla Arskan poliitikonuralle. Kaiken kaikkiaan Expendaabelit oli loistava päätös kesälle teatteripenkillä.

Oldies But Goldies
Myös kaksi vuotta sitten katsottiin siis Sinkkuelämiä. Kaksi vuotta sitten katsottiin Christopher Nolanin ohjaustyö. Kaksi vuotta sitten tsekkasin ekaa kertaa Dirty Harryn. Kaksi vuotta sitten mainitsin Suomi-filmin, jossa Tauno Palo flirttailee perunamyyjäpamfletin avulla.

Melodramaattisia eleitä, merellistä suspensea – ja perunanviljelypamfletteja.

Viimeisellä viittaan yhteen lapsuuteni lempileffoista. Olenkin jo selittänyt, mistä Viikon tyttö (1946) suunnilleen kertoo, joten ei siitä sen enempää. Mutta hehkutanpa männä juhannusta, jolloin elokuva tuli Teemalta täysin out of the blue kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ei ole varmaankaan 90-luvun alun jälkeen esitetty tuota kadonnutta romanttista sillitehdaskomediaa näköraadiossa.

Ja tekipä Teema kesän aikana toisenkin suuren kulttuuriteoksen esittämällä tieteisklassikon, jonka näkemisestä olen unelmoinut jo lukiopojasta lähtien: saksalainen Metropolis vuodelta 1927 oli täyttä, täyttä, totaalista upeutta. Mykkäelokuva lumosi musiikillaan, visionäärisellä dystopiamaailmallaan ja tietysti saksalaisilla väliteksteillä. Elokuva on tällaiselle scifi-teutoni-fanittavalle nörtille vavahduttava kokemus.

Kauhuklassikot Dracula (1931) ja Creature Of The Black Lagoon (1954) kuuluvat myös Kerkon tämän kesän ohjelmistoon. Jälkimmäisen muistan nähneeni joskus 10-11-vuotiaana, ja päivien ajan rakentelin Legoista omaa laguunimonsteria. Veden alla kuvatut uiskentelut ovat edelleen vaikuttavaa katseltava. Eeppistä luontokuvaa kaipaaville suosittelen myös hömppäkomedian ja luontodokkarin risteytystä Hatari! (1962), pääosassa John Wayne.

Tsekkasin taannoin ekaa kertaa Terminator Salvationin. Sain sen CDONista alle eurolla, enkä voinut vastustaa sokkona ostamista. Ei ihan oldie mutta suht goldie. Yllätyinkin positiivisesti – vaikkeai elokuva tietenkään kahden ekan tasolle nousekaan. Muutaman osuvan viittauksen avulla onnistutaan luomaan toimiva itsenäinen elokuva. Ja onpahan Arskalla jälleen sormensa pelissä…

Sure Bets
Arnoldin kanssa ei kesäleffailtaa suunnitellessa voi mennä vikaan, ei ainakaan miehen kasarileffojen. Expendablesiin valmistaudui katsomalla vanhan kunnon Commandon. Sama kesäkelpoisuus pätee Clint Eastwoodiin, oli leffan vuosiluku mikä tahansa. Vanhat Tähtien Sodat sopivat kesään nekin – ja oikeastaan kesään kuuluukin juuri vähintään sen parikymmentä vuotta vanhojen leffojen tsiigaaminen.

Kuten jo kaksi vuotta sitten sanoin, kunnon kesäleffat tarjoavat naurua ja toimintaa, pientä pintaliitoa, pientä mielikuvitusmaailmaan sukeltamista. Kesäleffojen maailmassa säännöt ovat vapaammat, mutta niiden sopii tuoda kaikille jotain.

Tämän kesän parhaat filkat? Varaa on valita, mutta nostetaan kolmen kärkeen Metropoliksen, Inceptionin ja Expendablesin (eri syistä) nostattamat suuret tunnekuohut.

Ulkoilma, aurinko, hellerajan rikkomiset – who cares????

Posted by hurraakerkko in Blogi, 1 comment

Kesän Merkit XV: Lukemista

Blogiin_Kirjat

Alussa oli sää, Kerkko ja pussi kirjoja. Kesähelteillä on mitä otollisin aika sammuttaa telkkari ja tietokone ja upottautua osittain itse rakennettavaan kirjallisuuden mielikuvamaailmaan.

Olen aina pitänyt kirjojen lukemisesta – ainakin ala-asteen jälkeen. Tai no, Bert-kirjat olivat kyllä alakoulun suola. Yläasteella suurin lukusaavutukseni oli Linnunradan käsikirja –trilogian (sen viisiosaisen) lukeminen. Luin yläasteella myös ensimmäisen englanninkielisen kirjani, mutta The Great Gatsbyn lukeminen kirjoituksiin valmistautuessa saattaa kuitenkin olla “se virstanpylväs”, joka lopulta inspiroi jatkamaan enkuksi lukemista.

Eräs merkittävimmistä asioista lukuinnostukseni lujittamiseen oli ehdottomasti ammattikorkeaan pääsy. Päivittäin oli vähintään puolentoista tunnin verran aikaa keskittyä vain ja ainoastaan lukemiseen. Lukemisesta tulikin nopeasti mieleisin julkisen kulkemisen ajantappokeino. Pian sain jopa huomata, etten meinannut pysyä enää hereillä, jos kotona yritin lukea – oli kai outoa, kun ei liikkunut mihinkään lukiessaan.

Lokomotiiviorientoituneesta lukutottumuksesta on kuitenkin päästy eroon, ja harva se päivä avaan ovet kirjallisuuden maailmaan myös kotoa käsin.

Yksi trilogia ei kiinnosta…
Sain joitain viikkoja sitten viimein kahlattua Vellumin, Kaikkeuden Kirjan. Teos sopinee ihmisille, jotka pitävät uskonnollissävytteisestä kyberpunk-dystopia-scifi-fantasiasta, muille teos aiheuttaa vain päänsärkyä. Vaikka aihepiiri apokalyptisine teemoineen minut kirjan äärelle houkutti, pisti kirja vain silmäni ristiin ja mielen myrtsiksi.

Aikojen ja ulottuvuuksien läpi sukkuloidaan vauhdilla, jonka kyydissä korpeutuneinkin skientologi varmasti putoaisi matkasta. Sekavuuden takia kirja oli raskaslukuinen ja läpi pääseminen oli työn takana. Tuskinpa vaivaudun trilogian muiden osien äärelle, vaikka tavallaan kiinnostaisikin.

…Mutta toinen räjäyttää pankin

processionpb Hell's Horizon n334600

Siitäpä pääsenkin vihdoin hehkuttamaan kirjasarjaa, joka varmastikin on ylivoimainen kirjasarjasuosikkini: Darren Shanin The City -trilogia. Pitkän odotuksen jälkeen pääsin Vellumin jälleen City-trilogian päätösosan City Of The Snakesin kimppuun. Tällä kertaa lukukokemus oli suurenmoisen nautinnollinen ja koukuttava, eikä 400-sivuisen englanninkielisen teoksen lukemiseen mennyt kuin muutama viikko.

City-trilogiaa suosittelen superlämpimästi kaikille, joita kiinnostavat elokuvamaisuus, mafiameininki, yliluonnolliset ilmiöt ja dekkarimeininki. Kerronta on kautta linjan koukuttavaa ja herkullista. Mytologiaa, jännitystä, mustaa huumoria. Tylsät hetket ovat harvassa, lukiessa suorastaan harmittaa jos pitää jostain syystä keskeyttää. Tuskin koskaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Sarjan ykkösosa keskittyy kertomaan mystisen Capac Raimin matkaa Kardinaaliksi Kardinaalin paikalle, toisessa osassa Al Jeery selvittelee murhamysteeriä ja suhdettaan legendaariseen tappajaan Paucar Wamiin. Kolmannessa osassa edellisten osien päähenkilöiden tarinat yhdistyvät eeppiseksi kostotarinaksi. Sarjan päätös saattaa olla heikoin sen tietyn suoraviivaisuuden takia. Ihan yhtä yllätyksellinen se ei ole edeltäjiinsä verrattuna. Silti se h****tin hyvä.

Lopuksi
Aika velikultia ovat kautta linjan myös Christopher Ricen kirjat. Legendaarisen Anne Ricen pojan kirjat ovat useimmiten draamallisia trillereitä tai jotain. Saattaa olla ainoa kirjailija, jonka kaikki kirjat olen lukenut. Tai oikeastaan en olekaan lukenut kaikkia – vielä; Blind Fall on loppusuoralla.

Ylhäällä olevassa kuvassa on muutama kirja, jotka vielä odottavat hyllyssä korkkaamistaan. En tykkää yleensä lukea useampaa kirjaa yhtä aikaa. Uuni ja Helvetin Sydän lämmittänevät sielua syksyllä, Paul Austerin vetäisen ehkä siinä välissä vielä huiviin.

Mutta millainen on ideaali kesäkirja? Ketterälukuinen, vähän aivoja raksuttava, vähän ehkä huvittava; mahdollisuuksien mukaan tapahtumat sijoittuvat kesään. Minun tapauksessani ideaali tarkoittaa näemmä verta ja suolenpätkiä. Pokkarimalli. Sopivan mitan teokselle voi mitata vaikka laittamalla käden nyrkkiin ja – olettaen, että ihmisellä on neljä rystystä – maksimi on siinä keskimmäisten rystysten välissä.

Ideaali lukupaikka? Each to his own – ehkä hyväntahtoisessa auringossa kylpevä nurmikenttä lähellä vesistöä. Jos jäätelön syöminen onnistuu samalla niin avot. Lukutoukkapariskunnille sängyssä rinnatusten lukeminen. Mitä kapeampi sänky, sen parempi. Mies lukee jännäriä, nainen Anna-Leena Härköstä.

Lukeminen ei onneksi maailmasta lopu – paitsi nyt ehkä Teiltä tämän tekstin lukijoilta.

Posted by hurraakerkko in Blogi, 0 comments

Kesän merkit XIV: Kesähäät

Pyysin Facebookissa ystäväksi Kolttosta, mutta sainkin Lajusen. Johtunee yön transformaatiosta morsiamesta vaimoksi – viikonloppuna vietettiin Heebon ja hänen ’valittunsa’ häitä.

Kyseessä oli jo viidennet kokemani häät kahden vuoden sisällä, mutta omaperäisesti nämä olivat ensimmäiset kesähäät. Ja mitkä häät olivatkaan! Tunnelma oli lämmin, tuore aviopari höpönassuja, ruoka hyvää, ohjelmaa sopivasti. Puheita oli useampikin, mutta kaikki ytimekkäällä ja hauskalla kaavalla vetäistyjä. Kaikkiaan jäi hyvä fiilis juhlista, jotka olivat juhlakalujensa näköiset. Hauskaa oli.

Ja tietysti oli hienoa nähdä yksi parhaista kavereistaan kirkon alttarilla sanomassa sen legendaarisen sanan. Hienosti tehty, Heebo, you lucky puppy!

Enpä nyt sen kummemmin erittele häiden ruuveja ja pultteja, sillä haluan jättää itse kullekin hääjuhlaan osallistuneelle tämän palstan seuraajalle tilaa omille fiiliksille ja muistoille. Varsinkin omia häitä on vaikea kiteyttää sanoihin. Joka tapauksessa, kiitos avioparille viihtyisistä juhlista!

Omann-tunnon-juoma!
Sen sijaan voisin muljauttaa pari sanaa riehakkaista-mutta-rennoista polttareista, joita juhlittiin pari viikkoa sitten. Heeboa kuljetettiin läpi splättiksen, Helsingin savupommitetun Pride-kulkueen, kebab-buffan, Koff-spåran, Tuska-festarien, Coca-Coca Zeron temppuradan… Ja suureksi finaaliksi päädyttiin Nuuksioon yöksi puolijoukkuetelttailemaan.

Ehdin mukaan iltapäivästä. Aamukahdeksalta liikkeelle lähteneen polttariporukan yhytin Kiasman nurtsilta chillailemasta. Seikkailut jatkuivat myöhään iltaan ja poikasilla oli hauskaa.

Sain kunnian koostaa videotallennetun polttaripäivän fiilikset DVD:lle. Motivaatio oli kova, oli tärkeä porukka kohdeyleisönä. Työstäminen oli hauskaa kiitos raakamateriaalin ja hauskojen muistojen, ja tällainen teos siitä sitten tuli:

Editoinnin flow oli hyvä, toivottavasti se välittyi myös itse videoon. Kiitosta tuli, kun elokuva esitettiin häissä. Se palkitsi – pakko sanoa, että jännitin ensi-iltaa aikas kovasti.

La Revancha?
Tämän merkinnän myötä Kesän Merkit tekee ainakin jonkin sortin paluun. Ainakin paria kesäistä aihetta käsiteltäneen jäljellä olevan kesän kuluessa. Viime viikkojen helteet ovat jakaneet mielipiteitä – käyköön sama myös Kesän Merkeille.

Lajusten häiden ihanuudesta ollaan yhtä mieltä.

Posted by hurraakerkko in Blogi, 0 comments