Hurraakerkko.com

Tag: top 10

  • 10 hyvää biisiä huonosta elokuvasta – katso lista

    10 hyvää biisiä huonosta elokuvasta – katso lista

    levottomat mikko nousiainen
    On aika listata lisää timanttisia biisejä surkeista elokuvista

    Elokuvallinen floppikin voi tarjota musiikillista iloa

    Vuosituhannen alussa musiikki oli vielä merkittävä osa elokuvan markkinointia. Jokaisella blockbusterilla oli hittiartistin levyttämä tunnusbiisinsä, joka saattoi nousta jopa suurempaan suosioon kuin itse elokuva.

    Nykyään nekin harvat tunnarit, jotka tuotetaan elokuvaa varten, jäävät vähälle huomiolle, jos kyseessä ei ole Bond-elokuva.

    Muutos johtunee suurilta osin mediatottumuksistamme. Olemme hajauttaneet huomiomme niin monen kanavan kesken, että harva elokuvajulkaisu on niin merkittävä tapaus, että se pakottaisi “kaikki” katsomaan.

    Kenties taustalla on myös nyky-Hollywoodissa korostunut kustannustehokkuus. Omaperäisyyden sijaan panostetaan jaettuihin universumeihin ja klassikkoleffojen uusioversioihin. Soundtrackeillä kuullaan vain persoonatonta stock-musiikkia tai vanhoja hittejä. Ja kuka välittää radiosoitosta, kun kohdeyleisön tavoittaa varmemmin tykittämällä pre-rolleja somessa?

    Film February jatkuu muistelemalla vanhoja hyviä aikoja – joskaan ei hyviä leffoja. Listasin pari vuotta sitten iskeviä biisejä kököistä elokuvista…

    Lue myös Top 11 hyvää biisiä huonosta elokuvasta

    … Joskaan en osaa sanoa, olivatko valinnat sittenkään ihan top-noteerauksen arvoisia. Nyt on kuitenkin luvassa 10 uutta biisivinkkiä odotukset alittaneesta leffasta (ja tällä kertaa satunnaisessa järjestyksessä).

    10. Lara Fabian: The Dream Within (elokuvasta Final Fantasy)

    Samannimiseen videopeliin perustuva Final Fantasy -animaatio on paikoin visuaalisesti vaikuttava ja ääninä esiintyy Hollywoodin kermaa. Mielenkiintoisista ideoista huolimatta tarina on kuitenkin turhan polveileva, eikä kytkeydy itse pelisarjaan millään tavalla.

    Lopputeksteissä kuullaan Lara Fabianin kaunis balladi, joka olisi klassikkokamaa, jos se oli Disney-leffan tunnari.

    Lue myös: 10 sykähdyttävää biisiä videopeleistä

    9. John Parr: Restless Heart (elokuvasta The Running Man)

    The Running Man kalpenee Arnold Schwarzeneggerin suosion huippukauden scifi-klassikoiden Predatorin ja The Terminatorin rinnalla.

    Laadusta kertonee se, että yksi kohokohdista on lopputekstien ilmestyminen. Niitä luetaan nimittäin John Parrin Restless Heartin tahtiin. Kappale ei toki ole mikään Eye of the Tiger, mutta miellyttää AOR-fania. 

    Katso arvostelu elokuvasta The Running Man

    8. Will Smith: Nod Ya Head (elokuvasta Men In Black 2)

    Will Smithin tähdittämä ensimmäinen Men In Black oli omintakeinen yhdistelmä scifiä ja huumoria. Hitti-ilmiötä oli näemmä vaikea toisintaa.

    Tylsästä elokuvasta huolimatta Smith julkaisi varsin iskevän sinkun markkinoinnin tueksi. Nod Ya Head (Black Suits Coming) korvaa ykkösosan tunnusbiisin soul-jamit energisellä rock-revittelyllä. 

    7. Come To Me (elokuvasta Fright Night)

    The Terminatorista tuttu Brad Fiedel esittelee melodisempaa puoltaan Kauhun yön soundtrackillä, jonka kohokohta on kitara- ja synavetoinen instrumentaali Come To Me. Se viettelee mukaansa tenholla, joka on karkuteillä muusta elokuvasta.

    Katso Kauhun yön arvostelu ja lue lisää aliarvostetuista Terminator-elokuvien soundtrackeistä

    6. Jean Beauvoir: Feel the Heat (elokuvasta Cobra)

    Väkivallalla herkutteleva Cobra on yksi Sylvester Stallonen ikonisimmista rooleista. Elokuva oli massiivinen hitti, mutta tätä nykyä se lähinnä huvittaa ryppyotsaisuudellaan sekä aukkoja ja action-leffakliseitä täynnä olevalla juonellaan. Soundtrack on kuitenkin täynnä vetävää kasarimusaa. 

    Lue myös: Stallonen Cobra-elokuvan monet versiot

    5. Sammy Hagar: Winner Takes It All (elokuvasta Over the Top)

    Kuten jo olen aiemminkin todennut, Stallone-katalogista löytyy nippukaupalla hittejä. Niinpä listalle päätyy tupla-annos Sylttyä! 

    Winner Takes It All on testosteronintäyteinen rock-anthem. Machouden tasosta kertoo se, että Sammy Hagar peri biisin toiselta rock-laulajalta, koska alkuperäinen performanssi ei tuotantotiimin mielestä kuulostanut tarpeeksi häijyltä.

    Niin Cobra kuin Over the Top ovat surullisenkuuluisan Cannon-studion tuotantoa ja niitä yhdistää yltiöpäinen äijäily, rock ja päätyminen internetin harrastelijakriitikoiden rajun rakkauden kohteeksi. 

    Lue myös: Top 10 biisiä Stallone-elokuvista

    4. Destiny’s Child: Independent Women, Pt. 1 (elokuvasta Charlie’s Angels)

    Independent Women on itse asiassa poikkeuksellinen biisi: harvan 90-luvun blockbusterin tunnarina kuultiin modernia R’n’B:tä.

    Kappaleen sanoma sopii leffan teemaan, mutta on itse elokuvaa moninkertaisesti edistyksellisempi ja viihdyttävämpi. Nautin erityisesti tell me what you– ja question-kohdista. Näyttelijöiden namedroppaaminen tosin haittaa ajattomuutta.

    3. Bobby Brown: On Our Own (elokuvasta Ghostbusters 2)

    Ghostbusters 2 on yllättävän laiska yritys toistaa sarjan ykkösosan nokkeluutta. Bobby Brownin new jack swing -henkinen tunnari on kuitenkin raikas ja täynnä positiivisia viboja.

    2. Ana Johnsson: We Are (elokuvasta Spider-Man 2)

    Yhdistelmä Nickelback-soundia ja Natalie Imbruglia -musavideota (jonka ohjauksesta vastaa muuten suomalainen Antti Jokinen) ei riitä pelastamaan Sam Raimin Hämis-trilogiaa, jonka viihdearvo laskee vahvan startin jälkeen kuin lehmän häntä. 

    Biisi on auttamatta aikansa tuotos ja Ana Johnsson niin tuntematon nimi, ettei ihmekään, jos et muista kappaleen olemassaoloa. Erityispropsit siitä, miten vertauskuvallisesti lyriikat sitoutuvat elokuvan teemaan.

    1. Levottomat (elokuvasta Levottomat)

    Päätämme listan jokseenkin harvinaislaatuisesti suomalaiseen tuotantoon. Samuli Edelmannin ja Cata Mansikka-Ahon duetto Levottomat on todella tunnelmallinen tunnari raflaavalle seksisekoilulle, josta on romantiikka kaukana.

    Elokuvan soundtrack on itse asiassa varsinainen vuosituhannen vaihteen pohjoismaisen musiikin aarreaitta. Kokoelmasta löytyy hittejä muun muassa Darudelta, Kentiltä, Ultra Bralta ja The Crashiltä. 

    Viimeksi Film February käsitteli Star Wars: Episode IX -huhuja.

  • Top 9 suosikkibiisiäni 35-vuotiaana

    Top 9 suosikkibiisiäni 35-vuotiaana

    Musiikki on yksi tärkeimmistä inspiraation lähteistäni. Aika listata suosikkibiisini 35-vuotiaana.

    Synttärisankarin musiikkivinkit

    Viisi vuotta sitten listasin suosikkileffani ja -biisini. Olen sittemmin nähnyt useita vavahduttavia elokuvia, mutta suosikkilistaukseni pitää edelleen kutinsa.

    Lue myös: Top 10 kolmekymppisen suosikkibiisiä

    Musiikkirintamalla on kuitenkin toinen ääni kellossa. Toki tuolloiset valinnat ovat yhä tärkeitä, mutteivät välttämättä täysin kuvasta nykyistä elämäntilannettani. Ihminen muuttuu viidessä vuodessa huomattavasti.

    Taannoisten 35-vuotissyntymäpäivien kunniaksi onkin aika listata nykyiset suosikkibiisini. Vuosia on enemmän, mutta biisejä vähemmän, joten kärkikymmenikön sijaan luvassa on TOP 9!

    #9 Khalil: Simple

    Artistin tuotanto ei muuten ole tuttu, mutta Simple on varmasti yksi viime vuosien eniten kuuntelemistani kappaleista. Puhuttelevien lyriikoiden ohella se vetää puoleensa puoliakustisella, rytmikkäällä soundillaan.

    #8 George Maple: Kryptonite

    Australialaisen George Maplen (oikealta nimeltään Jess Higgs) tuotanto saa hormonit hyrräämään, kun säkeistöissä flirttaillaan ja kertosäkeessä heittäydytään tositoimiin dynaamisten soundien rytmittämänä. Tiukkana kakkosena samalta artistilta yhtä lailla viettelevä Lover.

    #7 Sia: Chandelier

    Aloin pitää Chandelier-kappaleesta vasta kuultuani, että se käsittelee artistin kamppailua alkoholismin kanssa. Sian lauluääni on muutenkin kiehtovan omaperäinen, mutta voimauttavan kertosäkeen kajahtaessa iho nousee kananlihalle. Muutaman vuoden takainen, suorastaan vavahduttava Flow Festival -esitys on yksi suosikkikeikoistani.

    #6 Roxette: It Must Have Been Love

    Nyt kaivetaan luuranko kaapista! Roxetten lyyriset kielikuvat, iskevä biitti ja ah-niin-kasarit synataustat yhdistyvät elähdyttäväksi kokonaisuudeksi, joka on harvinaisen romanttinen melankolisesta alavireestä huolimatta. Marie Fredrikssonin eläytyminen Pretty Womania varten tuotetussa musiikkivideossa lisää nautinnollista melodraamaa entisestään.

    #5 The Weeknd: I Feel It Coming

    Lienee selvää, että The Weeknd on yksi suosikkiartisteistani. Tuotannosta olikin vaikea valita ehdoton lemppari (High For This on toinen varteenotettava vaihtoehto). I Feel It Coming kuitenkin saattaa artistin yhteen toisen suosikkini Daft Punkin kanssa, ja tuloksena on komea yhdistelmä soul-kutumusaa elektrovaikutteilla.

    Lue myös Top 10 Daft Punk -suosikkiani

    #4 PLAZA: Personal

    Kutumusiikista puheen ollen: PLAZA on makuuhuonemateriaalia eteerisimmillään.

    #3 Foreigner: That Was Yesterday

    Kaihoisa That Was Yesterday on kuin rock-balladiksi muokattu muisto sydänsurusta. Tämänkin kappaleen valttikortteja ovat sen tunnelmalliset synasoundit ja tietysti Lou Grammin tunteikas lauluesitys.

    #2 Michael Jackson: Billie Jean

    Vaikka kappale putoaa suosikkilistallani kakkoseksi, se on minulle edelleen aivan erityisellä tavalla pyhä: kuuntelen kappaletta harvoin, mutta sen kuullessani rytmi vie välittömästi mennessään. Kappale ei kuitenkaan ole mikä tahansa bileralli, vaan siinä on jonkinlaista mystiikkaa, joka varmasti ainakin osittain pohjautuu ikoniseen moonwalk-tanssiin.

    Lue myös: Top 35 Michael Jackson -biisiä

    #1 Phil Collins: In the Air Tonight

    Lukioikäisestä saakka fanittamani biisin merkitys on vain kasvanut vuosien varrella. Aavemainen tunnelma filtteröityine rumpuintroineen ja etäisine kitaroineen on parhaimmillaan myöhäisillan pimeässä kuunnellessa. Lyriikat ovat kiehtovan monitulkintaiset ja dramaattinen lataus huipentuu kaikkien aikojen kenties tunnetuimpaan rumpufilliin.

  • TOP 10 The Rasmus -biisiä

    TOP 10 The Rasmus -biisiä

    Nämä ovat suosikkibiisini The Rasmukselta.

    Adrenaliini virtaa, kun The Rasmuksen hitit soivat

    Taannoinen listaus Linkin Park -suosikeistani innosti jatkamaan luurankojen koluamista – seuraavaksi on vuorossa valikoima kotimaisen the Rasmuksen tuotannon timantteja.

    Lienee riskaabelia tunnustautua Rasmus-faniksi, mutta yhtyeen musiikilla on ollut merkittävä rooli elämässäni. Bändi nousi maineeseen samoihin aikoihin, kun aloin kiinnostua omien biisien säveltämisestä, ja siitä tulikin yksi suurimmista tyylillisistä esikuvistani.

    Katso video: Kerkon Virallinen Kesäbiisi 2018

    Mutta mitkä ovatkaan lempparini yhtyeen tuotannosta? Otetaan selvää!

    10. Supernova (albumilta Dark Matters, 2017)

    Levy Dark Matters on muuten melko mitäänsanomaton, mutta bonusbiisi on soundiltaan rikas ja “ilmava”. Taustalla kuullaan industrial-henkisiä perkussioita ja lauluosuuksissa kikkaillaan tyylikkäillä filttereillä. 

    9. Last Generation (albumilta Hide from the Sun, 2005)

    Tämä albumi on vuosien varrella noussut suosikikseni yhtyeen tuotannosta. Äänimaailma on rosoinen ja melodiat kaikkea muuta kuin tasapaksuja. Biisien aiheet ja soundit alkoivat olla synkempiä jo edellisellä levyllä, mutta nyt balanssi melankolisten teemojen ja adrenaliinia virtaavien melodioiden kanssa on parhaimmillaan.

    Last Generation on varsinainen vuoristorata. Se räjäyttää heti ensisekunneilla korville massiivisen kitarariffin ja kertsi on kuin stadion-rock-anthemista repäisty. Se on versio 2.0. edellisellä albumilla kuultavasta Time To Burnistä.

    Totesin aiemmassa kirjoituksessa, ettei Linkin Park kunnostaudu vertauskuvien saralla. The Rasmus on toista maata – metaforia viljellään jopa epämääräisyyteen saakka. Last Generation onkin yksi monista The Rasmuksen biiseistä, jonka merkitys jää arvoitukseksi. 

    Lue myös: Top 10 Linkin Park -suosikkiani

    8. Bullet (albumilta Into, 2001)

    The Rasmuksen fanittaminen on tuskin edelleenkään täysin kosher, mutta kyseenalaista se oli varsinkin yläasteella; moista teinityttöjen huudatusmusaa. 

    Suhtautumiseni bändiä kohtaan muuttui kuitenkin nähdessäni heidät livenä vuoden 2002 abiristeilyllä. Ihastuin Bulletin ja muiden rallien estottomaan energiaan. F-F-F-Fallingin soittaminen pianolla on edelleen nautinnollinen haaste – se on sointukuvioiltaan salakavalan monimutkainen.

    Bullet on huomattavasti Into-albumin suurinta hittiä suoraviivaisempi revittely, malliesimerkki yhtyeelle tyypillisestä melodisesta tykityksestä. Sijoitus jääneekin näin matalalle siksi, että energia kanavoituu luovemmin monissa muissa kappaleissa.  

    7. You Got It Wrong (albumilta Black Roses, 2008)

    Mielenkiinto yhtyeen tekemisiä kohtaan alkoi hiipua Black Rosesin kohdalla. Albumi oli turhan pliisu ja maneerit kuluneet.

    You Got It Wrong kuitenkin muistuttaa yhtyeen energisemmistä päivistä. Kertosäkeessä korvataan varsin nokkelasti voimasana kitararämistelyllä. Loppupuolella kuullaan myös yksi tuotannon parhaista kitarasooloista.

    6. Funeral Song (the Resurrection) albumilta Dead Letters, 2003

    Intron kitarasoundi särähtää edelleen korvaan tylsänä renkutuksena, mutta muuten poikkeuksellisen melankolinen tunnelma iskee, etenkin sotilasmarssirummut ja hitaasti mukaan hiipivä särökitara. Biisin esitys Ankkarockissa jäi vahvasti mieleen, kun basisti Eero lauloi falsetilla biisin jousiosuudet. 

    Bonus: Bittersweet (Apocalyptica feat. Lauri Ylönen & Ville Valo, 2004)

    2000-luvun alkupuolella kelpasi fanittaa suomalaista musiikkia. Olin saada hepulin kuullessani suuresti fanittamani Apocalyptican kutsuneen kahden vielä suuremmin fanittamani rock-yhtyeen vokalistit esiintymään selloin säestetyllä balladilla.

    Valitettavasti Bittersweet jää kauas kaikkien kolmen tekijän tuotantojen kärkikastista. HIM:in Ville Valon ja Laurin äänet eivät sovi yhteen – Valo laulaa tunnelmallisen matalalta, minkä rinnalla Ylönen kuulostaa rääkyvän epävireisesti. 

    5. Keep Your Heart Broken (albumilta Hide from the Sun)

    Biisissä vetoaa eniten sen instrumentaaliosuuksien kitaramelodia. ”Keep your heart broken” on myös kiehtovan kieroutunut pyyntö. Yksi bändin vaietuista voimavaroista on rumpali Aki, jonka taidot pääsevät vahvasti esiin Hide From the Sunilla – mutta kenties tällä biisillä olisi pärjätty hieman vähemmillä lautaseniskuilla.

    4. Heart of Misery (albumilta Hide from the Sun)

    Heart of Misery on the Rasmuksen tuotannolle kuin Venom Hämähäkkimiehelle: monella tavalla sama olemus, mutta silti aggressiivinen peilikuva värikkäästä optimismista. Kova rumpubiitti puskee Laurin sylkemään hapokkaita lyriikoita todella negatiivisista tunteista; millään ei tunnu olevan merkitystä.

    3. Guilty (albumilta Dead Letters)

    Kappale noudattaa hyvin samanlaista kaavaa kuin Bullet, mutta on huomattavasti ammattimaisemmin tuotettu.

    Kenties juuri ”arkkityyppisyyden” takia on vaikea tarkentaa, miksi Guilty nousee listalla näin korkealle, mutta siinä on jälleen niin mukaansatempaavaa draivia. Pienenä miinuksena biisin musiikkivideo on liian tummanpuhuva – ihan kuin pojista olisi yritetty väen vängällä stailata goottirokkareita. Laurin sulkafetississä oli jo riittävästi siedettävää.

    2. No Fear (albumilta Hide from the Sun)

    No Fear on niin uskomattoman dynaaminen, että olin vähällä sijoittaa sen listan ykköseksi. Syntikkasoundi on persoonallinen, kitarariffi iskevä ja sanoitukset kohtalokkaat. You Got It Wrongissakin kuultavat kitara- ja rumpuiskut ovat huomattavasti merkittävämässä roolissa kohottamassa draamaa. 

    Vaikka biisi on the Rasmuksen vastine HIM:in Join Me In Deathille, se ei todellakaan jää pelkäksi pastissiksi. Kertosäe on massiivinen anthem – pelkkää kohokohtaa jo ennen viimeisen kierroksen modulaatiota.

    1. Still Standing (albumilta Dead Letters)

    Ympyrä sulkeutuu: ykkösenä on rakenteeltaan ja tunnelmaltaan hyvin samankaltainen kappale kuin kymmenneksi sijoittuva Supernova. 

    Dead Letters -albumin hypeä ei voinut välttää, kun In the Shadows soi kaikkialla. Sen tarttuvuus sai kiinnostumaan, aloitusraita First Time of My Life pakotti ostoksille ja Funeral Song yllätti melankoliallaan. 

    Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin elinvoimainen Still Standing, joka nousee slovarista voimanjulistukseksi. Kertsissä kuullaan hauskoja nyansseja, kuten rumpufillit jokaisen värssyn jälkeen. Propsit myös viittauksesta revontuliin – mutta taaskaan ei saa selvää, mistä biisissä on oikeasti kyse.

  • TOP 10 Linkin Park -biisiä

    TOP 10 Linkin Park -biisiä

    Linkin Park on yksi nu metallin pioneereista. 

    Ah, miten angstista – nämä ovat lempibiisini Linkin Parkilta

    Nu metallin yksi merkittävimmistä tekijöistä, Linkin Park, ei välttämättä ole suursuosikkejani, mutta bändi nousi suosioon juuri oikeaan aikaan tarjotakseen eräälle nuorelle aikuiselle väylän käsitellä omia angstejaan.

    Vokalisti Chester Benningtonilla oli tunnistettava soundi ja hänen äänensä taipui niin rääkymiseen kuin heleämpiinkin osuuksiin.

    Benningtonin edesmeno viime vuonna olikin suru-uutinen, sillä hän oli yksi kuuluvimmista ”aikuistumiseni äänistä”.

    Lue myös: Top 34 Michael Jackson -biisiä

    Tapahtuma sai myös pohtimaan, mitkä Linkin Parkin kappaleet ovat suosikkejani. Sekalaisia lemppareita on helppo heitellä, mutta varsinaista paremmuusjärjestystä on pitänyt kypsytellä pidempään.

    Tässä ovat kuitenkin suosikkibiisini Linkin Parkilta – kerro omasi kommenteissa!

    #10 Drawbar (albumilta The Hunting Party, 2014)

    Ensimmäinen Linkin Park -albumi, jonka ostin, oli Meteora. Ihmettelin, miten bändi ei saa kasaan edes 40 minuuttia musiikkia, vaikka levylle tungetaan selväksi täytebiisiksi pitkä ja tylsä instrumentaali. Sittemmin olen ymmärtänyt, että kyseessä on tietoinen valinta: jokaiselle levylle isketään lauluton jamittelu.

    Kitaristilegenda Tom Morellon komppaama Drawbar on kuitenkin muuta kuin pelkkä filler. Biisissä ei tapahdu mitään villiä, mutta kitaran, kosketinten ja marssirumpujen yhdistelmässä on roppakaupalla pahaenteistä tunnelmaa.

    #9 Pushing Me Away (albumilta Hybrid Theory, 2000)

    Debyyttilevyllä kuultava Pushing Me Away on kuin demoversio myöhemmin julkaistavasta Numb-hitistä. Se erottuu muista albumin kappaleista ilmavammalla soundillaan, eikä alleviivaa bändin ominaissoundia yhtä aggressiivisesti. Säkeistöjen melodiassa on tunnelmaa ja Chester pääsee venyttämään nuotteja vähän vapaammin.

    #8 With You (albumilta Hybrid Theory)

    With You on kummallinen kappale. Aihepiirin puolesta se voisi toimia myös balladina, mutta siihen on turboahdettu kaikki Hybrid Theory -albumin soundilliset tunnusmerkit: rosoinen kitarariffi yhdistettynä överiksi vedettyyn scratchaamiseen. Suosikkiosuuteni on DJ-soolon ja lyhyen paussin jälkeen alkava C-osa.

    Yleisesti ottaen koko albumia vaivaa se, miten ”alleviivaavasti” se on miksattu – kaikilla raidoilla on väännetty nupit kaakkoon, jotta biisi varmasti repii tärykalvot hajalle.

    Sivumennen sanoen Hybrid Theory on myös yksi rumimpia levynkansia, joita olen nähnyt.

    #7 In the End (albumilta Hybrid Theory)

    Varmasti yksi Linkin Parkin ikonisimmista biiseistä – ja samalla yksi kuluneimmista.

    Dramaattisen pianointron tehoa syö jonkin verran se, miten selvästi sen tunnistaa synalla soitetuksi. Mike Shinodan filtterin läpi vedetyt räpäytykset saavat enemmän palstatilaa kuin monissa muissa yhtyeen hiteissä – kunnes Chester omii estradin toisesta kertsistä eteenpäin. Propsit C-osasta, jossa lauletaan sama osuus ensin heleästi ja sitten uudelleen raspikurkulla.

    #6 Crawling (albumilta Hybrid Theory)

    Hybrid Theory on täynnä nu metalin klassikoita. Itselleni yksi rakkaimmista on kuitenkin vähemmän tunnettu Crawling, sillä se oli ensikosketus koko yhtyeeseen.

    Tummiin pukeutunut, keskellä jääluolaa (?) esiintyvä bändi raivoaa parantumattomista haavoista ja sisintä syövästä mielipahasta; aijai, miten Chesterin aggressiivisuus ja biisin lyriikat puhuttelivatkaan.

    Videokin aiheutti kuvastollaan pienen aivoräjähdyksen – värimaailma on tyylikäs ja tuplanopeudella kuvaaminen säväyttää sopivasti. (Raskaasta musiikista tykkääminen oli yleisesti ottaen kuin kielletty hedelmä teinille, joka muuten kuunteli the Beatlesiä ja Phil Collinsia.)

    BONUS: Enjoy the Silence (Reinterpreted by Mike Shinoda, 2004)

    Linkin Parkin jäsenillä ehti olla useita sivuprojekteja: DJ Joe Hahn esimerkiksi ohjasi valtaosan yhtyeen musiikkivideoista. Mike taasen teki nu metal -henkisen remixin Depeche Moden klassikkobiisistä. Olen Depeche Mode -fani, mutta saatan jopa pitää tästä versiosta enemmän kuin alkuperäisestä.

    Lue myös: Top 10 Daft Punk -biisiä

    #5 From the Inside (albumilta Meteora, 2003)

    Repivine kitarataustoineen balladi on uskollinen Hybrid Theory -albumin jopa tunkkaiselle äänimaailmalle, mutta on silti tunnelmaltaan kypsempi ja suureellisempi. Meteora on yleisesti ottaen edeltäjäänsä ajattomampi kokonaisuus, vaikka edustaakin edelleen puhtaasti nu metal -genreä.

    Piano- ja jousitausta säkeistöjen alla antaa From the Insidelle herkän alavireen ja pohjustaa mahtipontista kertosäettä. Musiikkivideo herkuttelee kameran heilutuksilla ja dolly-ajoilla ja bändi eläytyy esitykseen kokeneiden stadionrokkareiden elkein. 

    #4 Burning In The Skies (albumilta A Thousand Suns, 2010)

    Vaikka moni kappale puhuttelee sisäistä teiniäni, en ole koskaan pitänyt Linkin Parkin lyriikoita erityisen älyllisinä.

    Burning In The Skies tarjoaa kuitenkin poikkeuksellisen lyyrisen ja vertauskuvallisen kertomuksen kariutuneesta parisuhteesta.

    Biisi on harvinainen myös äänimaailmaltaan. Verrattain kepeä melodia puoliakustisen kitarataustan säestyksellä siirtää Linkin Parkin yhden askeleen lähemmäs pop-bändiä.

    #3 No More Sorrow (Minutes to Midnight, 2007)

    Yhtyeen kolmas täysin uutta materiaalia sisältävä albumi ei aikanaan ensikuulemalta iskenyt ja fanius alkoi muutenkin hiipua, mutta tätä listaa kootessani huomasin sen sittenkin olevan kaikin puolin iskevä paketti. Mustavalkoinen levynkansi on myös tyylikkään dramaattinen.

    Eniten albumilta kuitenkin edelleen kolahtaa No More Sorrow, joka nappaa mukaansa heti alusta lähtien. Kitaranvingutus kovien rumpufillien rytmittämänä johdattaa tiivistunnelmaiseen rock-aggreiluun, joka liikkuu piristävästi nu metallin ja punkin välimaastossa. Kertosäkeiden taustalla kuullaan myös poikkeuksellisia taustaharmonioita.

    #2 Don’t Stay (albumilta Meteora)

    Kakkoseksi nousee biisi, joka alun perin innoitti ostamaan koko Meteora-levyn. Don’t Stayn kitarariffi aloittaa albumin räjähtävällä energialla.

    #1 Numb (albumilta Meteora)

    On yllättävän vaikeaa tiivistää sanoiksi, mikä ylivoimaisessa suosikissani vetää niin puoleensa. Biisin erityisyyden vain kuulee.

    Intron persoonallisesta syntikkasoundista noustaan From the Inside -tyyliseen mahtipontisuuteen, mutta toteutus on huomattavasti dynaamisempi. Mike antaa Chesterin loistaa valokeilassa, ja syystä: rauha ja roso yhdistyvät lauluesityksessä täydellisesti.

    Kaiken kaikkiaan kappale on tunnelmaltaan huomattavasti kypsempi kuin aiemmin mainittu With You. Numb on melankolian oma nyrkkiä nostava power anthem. 

    Musiikkivideo jatkaa monista aiemmista videoista tuttua sorsitun nuoren ja alhaisen värisaturaation linjaa, ja pojat pitävät bänditreenejä kirkossa.

    Nu metal -soundin comeback?

    Kokeiltuaan kaikkea rockista elektroniseen musiikkiin Linkin Park on käynyt radikaalimman muutoksen musiikissaan kuin esimerkiksi kotimainen kameleontti HIM.

    Lue myös: TOP 10 HIM-biisiä

    Suosion alkuaikoina emme kehdanneet pitää bändiä katu-uskottavana (valkoihoiset heviartistit räppäämässä!?), mutta piireissä ymmärrettiin: bändi levytti muun muassa hiphop-legendojen Jay Z:n ja Chali 2nan kanssa.

    Olisikin mielenkiintoista kuulla paluusta alkuaikojen rapia ja metallia yhdistävään soundiin. Nu metalin on aika tehdä comeback! Mutta pystyykö kukaan korvaamaan Chesteriä?

  • TOP 10 TV-ohjelmatunnukset

    TOP 10 TV-ohjelmatunnukset

    Tässä ovat eniten fanittamani tv-sarjatunnarit.

    Vaikuttavimmat tv-sarjojen tunnarit

    Kunnianosoituksena television uutta kulta-aikaa kohtaan luvassa on lista eniten fanittamistani tv-sarjojen tunnareista.

    (more…)
  • Top 10 elokuvastudioiden tunnukset

    Top 10 elokuvastudioiden tunnukset

    Elokuva alkaa tuotantoyhtiön ja levittäjän logolla.

    Elokuvatuotantoyhtiöiden upeimmat introt

    Pixaria ja muutamaa muuta lukuun ottamatta elokuvastudiot saavat harvoin kiitosta. Etenkin suuret Hollywood-studiot nähdään usein vain laskelmoivina, rahanahneina diktatuureina, jotka rajoittavat itse tuotantotiimin visiota.

    Keskitytään syytösten sijaan kuitenkin kehuihin hyvin spesifistä aiheesta: studioiden logojen designista.

    Yhtiön tunnus on vain pieni osa täyspitkää elokuvaa, mutta voi virittää tunnelmaan. Nörtin sydän hypähtää edelleen, kun Star Wars -leffan alussa ruutuun ilmestyy Lucasfilmin logo.

    Tässä siis muutama elokuvastudiologosuosikkini.

    10. Touchstone (198-90-luku)

    Verrattuna muihin listalla oleviin tunnareihin, Touchstone hieman alihyödyntää saatavilla olevan tilan sijoittamalla logonsa kokomustan ruudun alalaitaan. Salamaa muistuttava logo ilmestyy kuitenkin ruutuun syntikan säestämänä. Soitinvalinta itsessään ei toki listalle Touchstonea nosta, mutta melodiassa on tiettyä toiveikkuutta ja taikaa sekä voimauttava loppusoundi.

    Sivumennen sanoen olen joskus pohdiskellut, mistä yhtiön nimi tulee. Pienen tutkimustyön jälkeen selvisi, että Touchstone tarkoittaa mittaa, johon verrataan, eli benchmarkia. Yhtiö siis nostaa omat tuotantonsa esimerkiksi muille. Nimen takana on samaa ajattelua, kuin erittäin tärkeää tarkoittavassa Paramountissa (esimerkiksi “it’s paramount that you see this motion picture.”)

    9. Shaw Brothers

    Listan ainoan ei-Hollywood-esimerkin tyyli on verrattain simppeli, mutta sitäkin ylväämpi. Mahtipontinen fanfaari saattelee ruutuun Warner Brothers -tyylisen logon ja maininnan yhtiön “omasta kuvaformaatista” Shaw Scopesta.

    8. New Line Cinema (elokuvassa Mortal Kombat, 1995)

    New Linen logon clip art -tyyli ei säväytä, mutta se pääsee listalle tietyn esiintymisen takia. Lentäviä filminauhoja kuvaava animaatio yhdistettynä hyvin erityiseen biisiin – Mortal Kombatin tunnariin – teki aikanaan vaikutuksen pieneen fanipoikaan.

    7. Metro Goldwyn Mayer (70-80-luku)

    MGM:n karjuva leijona on yksi ikonisimpia studiotunnuksia kautta aikojen, ja on säilyttänyt muotonsa vuosien halki.

    Miinuksia ropisee siitä, miten ilmiselvästi ruudussa näkyvä leijona vain avaa suutaan, eikä oikeasti karju. Uudemmissa iteraatioissa nähtävä yhdistelmä aiheuttaa silti vaaran tuntua, toisin kuin MGM:n alkuvuosien leijona, joka vain pälyilee tylsistyneenä ympärilleen.

    6. Paramount (80-luvun loppu)

    Olin muistavinani, että uudemmissa Paramount-tuotannoissa nähdään tähdet liukumassa vesistön pintaa hipoen kohti auringonnousun värjäämän taivaan taustoittamaa vuorta. 100-vuotisversio alkaa kyllä liu’ulla, mutta aiemmin nähty vehreä suisto on nyt huomattavasti karumpi ja ympäristö muistuttaa Himalajaa.

    Digitaalisen aikakauden myötä tunnus on myös turhankin terävä – kuvasto näyttää kivemmalta vanhan koulun film grainin kansssa. Niinpä nostamme ennemmin hattua esimerkiksi vuoden 1987 versiolle, jossa miljöö tuntuu kotoisammalta, ei kaukaiselta. Tyylikkäänä nyanssina tähdet liukuvat alanurkasta kohti vuorta kameran liikkeen mukana – joissain tylsemmissä versioissa ne ilmestyvät 2D-efektinä vuoren sivusta.

    ’87-version melodia on tosin turhan liisterinen.

    5. Disney

    Disney-linna on vuosien saatossa kasvanut ylväämmäksi ja ylväämmäksi. Yksinkertainen siluetti tummalla taustalla on vaihtunut tunnelmallisesti valaistuun 3D-malliin, jonka ympärillä nähdään vesistöä, junarata ja ilotulitteita. Tron: Legacyä varten ulkoasu päivitettiin elokuvan tyyliin sopivan scifi-henkiseksi.

    4. Cannon…

    …ja Carolco

    Cannon ja Carolco jakavat sijoituksensa yhteneväisen graafisen tyylinsä johdosta. Cannonin huippuvuosien logo heijastelee aikansa kasarisoundeja. Erityisesti nautin logon hajoamisesta ja syöksymisestä kerros kerrokselta kohti katsojaa. Carolcon pyöreä logo taas piirtyy ruutuun hitaasti, ehkä vähän samanlaisen synamelodian kanssa kuin Touchstone.

    Lue myös Guilty Pleasures -artikkeli Masters of the Universe

    3. United Artists (80-luvun alku)

    Monet studiot ovat päivittäneet tunnuksiaan vuosien varrella, mutta muutokset ovat olleet pääosin kosmeettisia: Paramountilla on vuorensa, Universalilla maapallonsa. James Bond -fanit ovat kuitenkin huomanneet, miten United Artists on pistänyt pakan täysin uusiksi pariinkin otteeseen. Yksi ehdottomista studiotunnussuosikeistani onkin UA:n 80-luvulla käyttämä versio.

    Ruudulle piirtyy kapea viiva dramaattisen syntetisaattorin ja harvakseltaan soitetun pianon säestyksellä. Vähitellen muoto kääntyy ja paljastuu UA-logoksi. United Artists -tekstin ilmestyessä ruutuun sinfoniaorkesteri päräyttää ilmoille melodramaattisen fanfaarin. So epic!

    1. Columbia Pictures

    Antiikin irma on kuulunut Columbia-kuvastoon vuosikymmenten ajan, mutta parhaiten kolahtavat 1950-60-luvun sekä 80- ja 90-luvun versiot. Yllä nähtävässä versiossa on mahtava Hollywood-epookkien kulta-aikaan sopiva fontti. 80-luvun versiossa taas vetoavat saturoituneet sini-oranssi-kontrastit, jotka ovat tyylikäs silta vanhan ja uuden välillä.

    90-luvun versiossa leidi näyttää käyneen nuorennusleikkauksessa. Hän ei ehkä vaikuta yhtä “arvokkaalta” kuin edeltäjänsä, mutta poseerausta ryyditetään juhlallisella fanfaarilla ja pieni parallax-efekti tuo hyvää lisäsäväystä.

    #1 Universal Pictures

    Suosikkini siirtää katsojan ulkoavaruuteen seuraamaan, miten Universal-teksti lipuu sulavasti Telluksen edustalle. Vuoden 1990 synttäriversiossa (yllä) nähdään otteita vanhoista tunnuksista ja kuullaan James Hornerin sävellys, joka on kuin suoraan Steven Spielberg -seikkailusta.

    Vuonna 1997 Jerry Goldsmith (alla) päivitti fanfaariin ryhtiä tuovat rummut ja vaihtoi jouset puhaltimiin, ja näemme maailman valojen syttyvän elokuvanautinnon kunniaksi.

    Lue myös: Top 10 elokuvasäveltäjää

    Hurraakerkko.comin Film February on käynnistynyt! Luvassa artikkeleita ja videoita muun muassa animesta, elokuvamusiikista ja Uuno Turhapurosta.

  • TOP 10 biisiä Stallone-elokuvista

    TOP 10 biisiä Stallone-elokuvista

    Sylvester Stallonen elokuvat ovat täynnä hyvää musiikkia.

    Rocky tykkää rockista

    Kunnioitukseni Sylvester Stallonea varten on kasvanut vuosien varrella. Kyseessä ei ole pelkkä action-leffojen lihaskimppu, vaan moniulotteinen näyttelijä ja ammattitaitoinen elokuvantekijä, joka on esittänyt muutamia valkokankaan ikonisimpia sankarihahmoja. Stallonen elokuvia on ilo katsella, sillä hän tuntuu aina panostavan rooleihinsa sataprosenttisesti, vaikka tietäisi elokuvan olevan huono.

    Lisäksi leffoissa on usein minuuttikaupalla hyviä biisejä. Niinpä luvassa onkin lista muutamista suosikkibiiseistäni Stallonen elokuvissa.

    Spoiler: Jätämme listalta score-musiikin – muuten melkein jokainen valinta olisi Bill Contin sävellys. Toki silti kuullaan paljon musiikkia Rocky-elokuvista. Spoiler #2: listalla ei ole yhtään kappaletta Stallonen ja Dolly Partonin tähdittämästä musikaalista Rhinestone.

    10. Yazoo: Let Go (elokuvasta Tango & Cash, 1989)

    Aloitamme biisillä, jonka valitseminen tuntui pieneltä huijaukselta – sitä ei nimittäin purkitettu varta vasten elokuvaa varten. Alun perin vuonna 1982 julkaistun Don’t Gon ympärille rakennetaan kuitenkin dramaattinen performanssi, jonka esittää Teri Hatcher.

    9. Frank Stallone: Two Kinds of Love (elokuvasta Rocky II, 1979)

    Syltyn veli heittää cameo-roolin ”naapuruston jukeboksina” ja saattelee nyrkkeilijäsankarin kotiin soulahtavan lemmenlurituksen tahtiin. Two Kinds of Love jää usein muun Rocky-musiikin varjoon, sillä elokuvasarjan soundtrackit ovat turboahdettuja suuremmilla klassikoilla.

    8. Survivor: Burning Heart (elokuvasta Rocky IV, 1985)

    Rocky-elokuvat tunnetaan testosteronintäyteisellä musiikilla maustetuista kuntoilukohtauksistaan, mutta saagan neljäs osa on lähestulkoon pelkkää treenimontaasia. Burning Heart alleviivaa kylmän sodan dramatiikkaa kohtalokkaalla paatoksella.

    7. Frank Stallone: Far From Over (elokuvasta Staying Alive, 1983)

    Sylvester palkkasi veljensä purkittamaan tunnarin legendaarisen tanssielokuvan ei niin legendaarista jatko-osaa varten.

    Far From Over on kaukana Saturday Night Liven tunnelmista, vaikka mukana disco-vaikutteita onkin. Silti biisi noteerattiin vuoden takaisella 11 hyvää biisiä huonosta elokuvasta -listalla.

    6. Sammy Hagar: Winner Takes It All (elokuvasta Over The Top, 1987)

    Over The Top on kaikkien aikojen paras elokuva kädenväännöstä – ja todennäköisesti myös ainoa.

    Sammy Hagar peri biisin rock-bändi Asian laulajalta, koska alkuperäinen performanssi ei tuotantotiimin mielestä kuulostanut tarpeeksi häijyltä. Winner Takes It All tykittää adrenaliinia suoneen heti kitaranvingutusintrosta lähtien.

    5. Tessa Thompson: Grip (elokuvasta Creed, 2015)

    Vaikka kyseessä on spin-off, Creed on Rocky-sarjan parhaita vetoja. Edellisistä osista poiketen soundtrack nojaa sinfonisen musiikin ja rockin sijaan pääosin hiphopiin. Grip on poikkeuksellisen sensuelli ja tunnelmallinen kappale ollakseen Stallone-elokuvassa. Propsit siitä, että biisin esittää yksi leffan päähenkilöistä.

    4. Jean Beauvoir: Feel the Heat (elokuvasta Cobra, 1986)

    Cobra on Stallonen ryppyotsaisimpia toimintaelokuvia. Synkistelyn keskellä otetaan useita hengähdystaukoja, joiden aikana Stallonen poliisityötä seurataan kasarimusan soidessa. Feel the Heat on synavetoinen kertomus taistelusta epätodennäköisyyksiä vastaan.

    3. Robert Tepper: No Easy Way Out (elokuvasta Rocky IV, 1985)

    No Easy Way Out on Winner Takes It Allin hengenheimolainen. Se on kuin Rockyn personal trainer, jonka energia pakottaa puskemaan vaikka läpi harmaan kiven. Katso arvosteluni elokuvasta Rocky IV YouTubessa. Muista myös tilata kanava!

    2. Survivor: Eye of the Tiger (elokuvasta Rocky III, 1982)

    Jos kokonainen elokuvasarja pitäisi tiivistää yhteen biisiin, kyseessä olisi joko Gonna Fly Now tai Eye of the Tiger. Survivorin teos on niin ikoninen, että kaikki tunnistavat sen kitarasoundin välittömästi. Katso arvostelu Rocky III:sta ja sen tunnarista Eye of the Tiger.

    1. Dan Hill: It’s a Long Road (elokuvasta First Blood, 1982)

    Jerry Goldsmithin scoren päälle rakennettu It’s a Long Road tarjoaa katkeransuloisen päätöksen John Rambon yhteenotolle pikkukaupungin viranomaisten kanssa. Se kuvastaa elokuvan teemoja yksinäisyydestä ja sisäisestä kamppailusta.

    Stallone ei ole yhtä arvostettu auteur kuin Quentin Tarantino, mutta molempien elokuvissa on mieleenpainuvat soundtrackit. Jäikö listalta uupumaan joku fanittamasi Stallone-leffabiisi? Kerro kommenteissa!