Kuukauden Digilluusio: Tronin futurismi vie ajassa taaksepäin

A New Digital Frontier

Vuodenvaihteessa olin katsomassa ensimmäisen 3D-elokuvani, Tron: Legacyn. Kuten jo maininnut olenkin, elokuva iski aikas kybällä. Halusinkin vielä vähän tarkemmin eritellä kolmiulotteista kokemusta. Tronin jatko-osan efektijumppaa hehkutettiin pitkään ja kovaan ääneen, mutta onneksi ainakaan tämän katsojan sydämeen ei elokuva pelkillä tehosteillaan ratsastanut.

Kyseessä on jatko-osa ’80-luvun alussa julkaistulle Tronille, jonka alehintaisen DVD-version ostin joskus Free Record Shopista vähän sokkona – en ollut elokuvaa aiemmin nähnyt. Silti kiinnostuin, koska olin  jossain elokuvahistoriikeissa Tronin uraauurtavista efekteistä kuullut mainittavan.

Alkuperäinen Tron vuodelta 1982 oli taloudellinen floppi, josta tuli pienen fanijoukon kulttiklassikko. Elokuva, joka kertoo tietokoneista, julkaistiin aikana, jolloin lähes kellään ei ollut tietokonetta omanaan, joten ehkei ihme.

Pakko myöntää, ettei alkuperäinen elokuva ole kokonaisuutena erityisen hyvä. Se on juonenkuljetukseltaan vähän ponneton ja ainakin DVD-versiossa äänet ovat muutamaankin kertaan surkeat. Toki elokuvassa on hetkensä.

Voisi ihmetellä, miksi kulttitieteiselokuvalle julkaistaan jatko-osa  lähes 30 vuoden jälkeen. Wired-lehti esittääkin ykkösosan digitaaliseksi jalanjäljeksi sen, että Tron ennusti maailman, jossa nyt elämme:

Tron succeeded at what science fiction rarely attempts and almost never pulls off: It predicted the future. That little movie distilled and made visible a powerful idea – that inside a computer is a world, a place you (or some part of you) can go and live.– Nobody talks about cyberspace anymore – sci-fi writer William Gibson had just coined the term when Tron came out. But that’s what the movie gave shape to–

Jos mistään muusta ei elokuvalle halua propseja antaa, niin uraauurtavat tietokone-efektit ovat kyllä edelleen hämmästelyn arvoisia – mielettömiä digianimaatioita, jos miettii vuonna 1982 käytettävissä olevan laitteiston.

Elokuva kertoo tietokonenero Flynnistä (nuori Jeff Bridges), joka on saanut potkut Encom-firmasta sen jälkeen, kun brittipahis pölli tämän tietokonepelikonseptin. Encomin uuden digitointilaitteiston avulla Flynn imeytyy tietokoneen sisään – maailmaan, jota asuttavat Master Controlin diktatuurin ikeessä selviytymistaistelua käyvät tietokoneohjelmat. Ihmishahmoisten softien  keskuudessa elää usko käyttäjiin, jumalaisiin digimaailman ulkopuolisiin dataajiin. Ja niin Flynnistä tulee heidän ”maan päälle” laskeutunut Messiaansa.

Kuten sanoin, elokuvan tehosteet ovat edelleen nannaa silmille. Digitaalisen nyky-yhteisön kuvaus on sekin akkuraatisti osattu aikanaan ennustaa. Näiltä osin Tron: Legacyllä olisi aikamoinen duuni jatkaa edeltäjänsä jalanjäljissä esittääkseen yleisölle jotain todella ennennäkemätöntä.

Takaisin matriisiin

Jostain syystä tämä trailerissa nähty kuva oli yksi niistä hetkistä, jotka saivat elokuvasta kiinnostumaan.

Vau-efektin aikaansaaminen kyllä onnistuu, jos ei varsinaisesti juonen puolesta niin ainakin efektien. Vaikka kaikenlaisten T2-The Matrix-Transformers -efektihummailuiden jälkeen elokuvamaailmassa ei tunnu enää moniakaan uniikkeja tehostekeinoja olevan, on Legacyyn löydetty kaksi: kolmiulotteinen kuva ja nuorennettu Jeff Bridges.

Bridges uusii roolinsa Flynninä, joka on ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen palannut matriisiksi (the Grid) kutsuttuun digiversumiin luodakseen uuden täydellisen maailman. Suunnitelmat käyvät kuitenkin turhankin kirkassilmäisen optimisiksi, ja Flynnin apuriohjelma Clu kääntyy luojaansa vastaan. Flynn jää matriisin vangiksi, eikä kukaan tiedä totuutta tapahtuneesta.

Vuosia myöhemmin Flynnin poika Sam saa vihjeen, että aikaa sitten kadonnut isukki olisikin vielä elossa. Isänsä Encom-omistuksen vastentahtoisesti perinyt Sam päätyy Flynnin vanhaan pelihalliin, josta hänetkin digitoidaan matriisiin. Isin etsintä alkaa, ja matkan varrella opitaan salaisuuksia ja sääntöjä Clun ja Flynnin muokkaamasta troniversumista  –  ja ihan elämästä itsestään. Alkaa pakomatka kohti matriisista pois vievää portaalia.

Elokuva on osattu rakentaa erittäin onnistuneeksi jatkeeksi alkuperäisen Tronin juonelle. Vuodet ovat vierähtäneet ja Flynn on tosimaailmassa noussut teknologiakingiksi samassa yhtiössä, josta oli aiemmin saanut fudut. Flynnin kaveri Alan on edelleen kuvioissa luottomiehenä, jonka roolin Bruce Boxleitner toisintaa niin tosimaailmassa kuin virtuaalimaailmassa Tron-ohjelmana.

Old vs new: Alkuperäisen Tronin virtuaalikiitureiden suorat linjat on Legacyssä päivitetty sulavaliikkeisiksi moottoripyöriksi.

Old vs new: Alkuperäisen Tronin virtuaalikiitureiden suorat linjat on Legacyssä päivitetty sulavaliikkeisiksi moottoripyöriksi.

Matriisin maailma on kokenut tyylievoluution, ja päivitys on sekä täynnä uutta että selvästi rakennettu vanhan pohjalta. Sitten on niitä pieniä viittauksia; muutamia repliikkejä, muutamia poseerauksia, muutamia musiikillisia vivahteita. Erittäin hyvät ristiviittaukset, eikä mitään toisen leffan sääntöjä kumoavaa. Ja koska Tron ei ole mikään suuren yleisön suurklassikko, viittaukset ykkösosaan eivät tunnu korneilta.

Juoni ei sinänsä mitään todella todella todella originelliä tarinaa kerro, muttei kyllä mitään väsynyttäkään. Komediallisetkin jutut istuvat tähän viihteelliseen scifi-silmäkarkkiseikkailuun. Disney-leffaksikaan se ei kuitenkaan ole liian lapsellinen, vaan troniversumissa on sopiva sekoitus viihdettä, uskontoa, lämpöä ja synkkyyttä.

Vau-efekti

Efektit ovat kaikkinensa top notch. Elokuvan alussa alan jo pelätä pettyväni, kun valkokankaalle ilmestyy teksti: ”Elokuva sisältää useita 2D-kohtauksia, aivan kuten ne on alunperinkin haluttu esitettävän.” Jahhas, missäs ovat siis ne kovasti odottamani 3D-efektit?

Onnekseni kyseiset kolmedeettömät kohtaukset osoittautuvatkin vain alkupuoliskon ”todellisen maailman” draamallisiksi kehyskohtauksiksi ennen todellisen actionin alkamista – elikkäs vaikkapa 20 alkuminuuttia suunnilleen. Vaikka olisinkin ehkä aluksi halunnut päästä suoraan 3D:n kimppuun, osoittautuu efektin säästäminen myöhemmälle erittäin hyväksi ratkaisuksi. Siinä jotenkin korostuu se kolmiulotteisuuden upeus.

Sanoessani ’upeus’ en toki voi verrata näkemääni aiempiin kokemuksiin. En tiedä, onko Avatarissa tai muussa leffassa paremmat kolmedeet. Itselleni 3D oli kuitenkin uusi ja sykähdyttävä kokemus, ja Legacyn syvyysvaikutelmat on toteutettu tyylillä. Ensi-innostus nousee pintaan jo trailereissa, kun tunnen istuvani juuri siinä katsomon osassa, johon Jack Sparrown miekka osoittaa.

Legacyn 3D-unelma alkaa Samin saapuessa virtuaalimaailmaan. Siitä eteenpäin elokuva onkin suurta silmäkarkkia (osin se olisi sitä myös ilman kolmiulotteisuutta), kun datalevyt ja erilaiset kulkuneuvot lentelevät halki ruudun.

Itse asiassa 3D:n onnistuu tehostaa jopa perusdraamakohtia, joita tarjoillaan myös virtuaalimatriisissa. Tarkoitan siis kohtauksia, joissa kaksi tyyppiä juttelee jotain kohtalokkaita keskenään. Ensimmäinen hahmo on etualalla, toinen takana. Kamera vaihtaa tarkennusta ja samalla esimerkiksi etualalla oleva hahmo muuttuu kolmiulotteiseksi. Vaikea sitä efektiä on näin tietokoneruudulla selittää, mutta tuloksena on mielikuva ”syvennetystä” draamasta.

Alkuperäinen Tron oli uraauurtava tehosteleffa, ja myös Legacyn onnistuu tekemään jotain, mitä aiemmin ei ole tässä mittakaavassa nähty. Kolmiulotteisten tehosteiden lisäksi mukaan on tuotu keinotekoinen Clu, joka pääpahiksena on yksi elokuvan keskeisistä hahmoista. Clu on siis kasvoiltaan nuorennettu versio Flynnistä/Jeff Bridgesistä, ja Wiredin mukaan täysin digitaalista hahmoa muokattiin esikuvansa näköisesti parin vuoden ajan.

Tron Jeff Bridges digitized CLU

Tietokonemallinnettu Jeff/CLU ei täysin korvaa oikeaa ihmistä, mutta ainakaan hahmo ei sorru videopelihahmoille tyypilliseen yliampuvuuteen.

Digitaalista ”Jeff Junioria” on kritisoitu selvästi feikin näköiseksi, mutta jaksan olla toista mieltä. Clu on suurimmaksi osaksi todella realistisen näköinen ja oloinen. Ne muutamat feikitkin hetket antaa anteeksi, sillä kyseessähän on ohjelma virtuaalimaailman sisällä. Tarvitseeko silloin täysin realistinen ollakaan?

Yhdessä kohtauksessa teko-Jeff vähän hyppää silmille. Elokuvan alussa nähdään takauma, jossa nuori Flynn puhuu pojalleen ”todellisessa maailmassa”. Tässä CG-Jeff on heikoimmillaan – on helppo nähdä kyseessä olevan digitaalinen hahmo. Ja hahmon on tosiaan tarkoitus olla oikea Flynn eikä Clu, joten epärealistisuus pääsee häiritsemään. Muuten Clu-hahmo on erinomaisesti piirretty, kasvoneleet ovat realistisia ja fyysiset eleet muutenkin maltillisia – verrattuna vaikkapa monien videopelien melodramaattisesti ja kömpelösti huitoviin hahmoihin.

Derezzed

Minulla ei koskaan ole ollut erityistä mielipidettä Jeff Bridgesistä, eikä nytkään jää paljoakaan erityistä sanottavaa. Mies hoitaa kiitettävästi homman kotiin niin vanhentuneena Flynninä kuin Clun äänenä. Esitys ei ole ikimuistoinen, mutta vakaalla kädellä hoidettu.

Etenkin on ilo nähdä, että herra on halunnut palata 25 vuoden tauon jälkeen rooliin floppielokuvassa, jonka hän teki ennen virallista pinnalle pääsyä.

Samoin tuplarooliin palaa Bruce Boxleitner, joka aikanaan antoi kasvot Tron-ohjelmalle ja Alanille. Bruce on vuosien saatossa harmaantunut ja kerännyt karismaa kiitettävästi. Bruce nähdään myös nuorennettuna digiversiona, mutta tosimaailman Alania lukuun ottamatta Tron-hahmon esiintymiset ovat stunttimiesten ja efektispesialistien hommaa.

Ykkösosan Tron-hahmo on vahvasti mukana koko elokuvan ajan, joskin muutaman koukeron kautta. Tronin läsnäolo tuntuu välillä vähän hassulta, koska elokuvasarjan nimikkohahmo jää etäiseksi. Tron-ohjelman ”henkilökohtainen loppuratkaisu” antaa kuitenkin toivoa niin troniversumin kuin mahdollisen jatko-osankin suhteen.

Flynnin poika Samin esittäjä on ”isänsä” tapaan sopivan vakuuttava, mutta häntä olisi kyllä periaatteessa voinut melkein kuka tahansa esittää. Ongelmallisesta isäsuhteesta johtuva sarkasmi ja kyynisyys rikkovat sopivasti nuorukaisen All American -imagoa. Garrett Hedlund tuntuu sopivan fysiikaltaan niin toimintakohtauksiin kuin draamanhippusiinkin, mutta ajoittain turhankin ”leso” kävelytyyli pääsee huvittamaan.

Parhaat pikselit

Tron: Legacy tarjoaa toimivan paketin mahtipontisen näköistä scifi-fantasiaa ja sutjakkaa toimintaa.

Lempikohtauksiini lukeutuvat Castorin klubilla syttyvä tappelu, jossa herkutellaan niin 3D-efekteillä kuin Daft Punkin iskevällä Derezzed-biisillä. Kohtaus saattaa menettää hieman teräänsä, jos elokuvan kolmedeettömänä DVD:nä ostaa, mutta ainakin valkokankaalla kohtaus sähköistää.

Tron: Legacyssä cameona esiintyneet Guy-Manuel de Homem-Christo ja Thomas Bangalter sävelsivät myös elokuvan komean soundtrackin.

Elokuvan originaalimusiikki on rautaa, mutta löytyy elokuvasta pari muutakin biisiä. Toinen lempikohtauksistani on Samin saapuminen Flynnin pelihalliin ja siirtyminen matriisiin. Ovi autioon pelihalliin avautuu ja Sam astuu sisään. Hän sytyttää valot ja käynnistää sähkövirran pääkytkimestä – jolloin ilmoille kajahtaa kohtalokas kasarisyntikkamelodia, jota pian saapuu komppaamaan kiitos-elokuvateatterin-äänentoiston-erittäin-jykevä bassorumpu.

Hekumallinen kasarirock-anthem on alkuperäisenkin Tronin soundtrackillä esiintyneen Journeyn kapppale Separate Ways (Worlds Apart), jonka sanoituksissa on kaikuja koko elokuvan isä-poika-teemaan. Kokonaisuudessaan Samin tutkimusretki on kuin suoraan 25 vuotta vanhasta musiikkivideosta, joka on täynnä kasariestetiikkaa. Virallinen video on aika koominen kökköily, mutta Legacyssä fiilis nousee huimiin sfääreihin.

End Of Line

No onko se 3D vain kikka vai oikeasti hyväkin juttu?

Tennarin 3D-lasit ovat punaiset muovipönikät, jotka tuntuvat kädessä keskiraskailta. Sangat ovat jotain kumin tapaista joustavaa materiaalia – rillejä ei siis saa taivutettua kasaan, vaan valmiiksi sojottavat puikot joustavat pään mukaan. Koon puolesta sopivat päähän hyvin.

Lasit eivät myöskään vaivaa nenän päällä parin tunnin katselun aikana. Vielä tärkeämpää on se, etteivät lasit valuneet omasta takaa pitkin kolvini jylhää muotoa alaspäin. Ei tarvinnut koko ajan korjata. Muutaman kerran taisin elokuvan aikana tökätä rillejä vähän ylemmäs, vaikkei olisi tarvinnut. Korjatessa asentoa 3D-efekti hajoaa erikoisesti – elokuvaruutu näkyy lomittaisina värikerroksina.

Itse elokuvatekniikka on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Koska lasit eivät häirinneet ja Tronissa 3D:llä herkutellaan oikein olan takaa, sain tekniikasta erittäin positiivisen kuvan. Olen kuullut, että 3D-vaikutelman laatu saattaa vaihdella istumapaikasta riippuen, mutta ainakin oma paikkani Tennari-salin ylälehtereillä tarjosi oikein hyvät ulottuvuudet. Kaikkinensa teatterikokemus aiheutti aisteja stimuloivan adrenaliiniryöpyn.

Kolmiulotteista elokuvaa on kritisoitu siitä, että sillä yritetään antaa tekohengitystä hiipuvalle elokuvateatteriteollisuudelle. Onhan se tavallaan oma kikkansa juu, mutta pelkästä tyhmästä muoti-ilmiöstä en lähtisi puhumaan.

Jos mielenkiintoiset tekijät jaksavat tehdä mielenkiintoisia 3D-elokuvia, ei kyse pitäisi olla vain hetken hurmasta (…vaikka tuskin 3D tulee perinteistä cinemaa syrjäyttämään). Tuskinpa hömppäkomedioita tai draamaelokuvia kolmiulotteisina nähdään – mutta scifi- ja animaatioelokuvien ohella saisi kyllä olla perinteisiä toimintaelokuvia lisäulottuvuuksilla. Perinteisellä tarkoitan sitä, että olisi vähän Die Hard / The Expendables -tyylistä, mahdollisimman vähän digitaalisilla efekteillä kyllästettyjä elokuvia. Kuvitelkaapa, millainen kokemus olisi nähdä Bruce Willis hyppäämässä Nakatomi-tornin huipulta suoraan kohti katsojaa tulimeren kupliessa ympärillä!

Todelliseksi meriitiksi 3D:lle sanonkin sen, että sen tuoma kuvauudistus vie katsojan takaisin toimintaelokuvien kulta-ajalle.

Tiedättekö, miksi toimintaelokuvat 80-luvulta 90-luvun puoliväliin ovat parempia kuin myöhempien aikojen toimintaelokuvat?

Siksi, että vanhoissa elokuvissa oikeasti näkee, mitä kohtauksessa tapahtuu – jokaisen lyönnin, jokaisen räjähdyksen, jokaisen ylidramaattisen autokolarin. Ei parkinsonmaisesti heiluvia kameroita, ei sekunnin välein vaihtuvia kuvakulmia. Toiminnasta SAA SELVÄÄ!

Siitäpä nautinkin täysin rinnoin uutta Tronia katsoessani. Kun silmän täytyy saada tottua syvyysefektiin joka kuvassa, on tottumiselle jätettävä myös tilaa. Niinpä kuvien leikkaustahti on rauhallisempi ja sekä toiminnasta että draamasta voi nauttia rauhassa. Hommassa pysyy mukana, kun ei tarvitse koko ajan laskelmoida, mitä sekunti aiemmin tapahtui.

Kaiken kaikkiaan Tron: Legacy on komea elokuvakokemus, eikä siitä nauttiakseen tarvitse nähdä ykkösosaa. Pähkinänkuoreen ahdettuna elokuva todellakin on sitä, mistä elokuvassa puhutaan – uusi digitaalinen maailma.

Tron elokuva juliste

Tronin digitaalinen perintö elää edelleen. Eläköön vuorovaikutteinen kyberavaruus!

EasterEgg: Eipä ollut vuoden 1982 Tron ensimmäinen live action -scifari, jonka Disney tuotti Tähtien Sotien ja Star Trekin imussa. YouTubestakin löytyy materiaalia vuoden ’79 The Black Holesta, jonka Vincent-robotti muistuu omastakin lapsuudesta mieleen. Aika diippi leffa, ryppyotsainenkin jopa. Hulluin juttu on varmaankin se, että Psyko-elokuvasarjan Anthony Perkins on roolitettu isoon osaan DISNEYN (!!!) elokuvassa.

Posted by hurraakerkko

7 comments

[…] alkupuolella julkaistussa Tron: Legacy -arviossa tulikin sivuttua Neurovelhon merkitystä: kirja kuvasi kyberavaruutta ja siinä elävää […]

[…] Thoughts Pimeä Uhka on toinen 3D:nä näkemäni elokuva Tron: Legacyn jälkeen. Lucasin elokuva ei yllä Tronin tasolle oikeastaan millään osa-alueella, mutta […]

[…] median virtuaalimaailmaan), mutta aika ajoin juonenkuljetus on suorastaan tylsää. Jatko-osa Tron: Legacy pysyy visuaalisen annin ja troniversumin sääntöjen puolesta uskollisena ykköselle, mutta on […]

[…] odotan elokuvia innolla. Jos ”rebootit” tehdään yhtä tyylikkäästi kuin Tron: Legacy taannoin, on uudella SW-trilogialla ainakin rahtunen toivoa […]

[…] (vaikka toki tällä kertaa varmasti käytettiin pelkkiä digitaalisia instrumentteja). Tron: Legacyn soundtrack on täyttä rautaa – etenkin sen tunnusmelodia, joka taipuu niin sinfoniseen ja […]

[…] Uhka on toinen 3D:nä näkemäni elokuva Tron: Legacyn jälkeen. Lucasin elokuva ei yllä Tronin tasolle oikeastaan millään osa-alueella, mutta […]

[…] odotan elokuvia innolla. Jos ”rebootit” tehdään yhtä tyylikkäästi kuin Tron: Legacy taannoin, on uudella SW-trilogialla ainakin rahtunen toivoa […]

Vastaa